Klaara meni puhelemaan Jussin kanssa, tämä lähti puotiin, tuoden selässään aikamiehen taakan sormenvahvuista ohjanuoraa. Sitte he taaskin puhelivat keskenään. Klaara näkyi selittelevän mietteitään laajalti ja pitkälti, koskapa mittaili käsivarttaankin Jussin nenän edessä. Kuunneltuaan loppuun, meni tämä seiväskasan luo ja alkoi pätkimään paksuimpia seipäitä ehkä noin kyynärän mittaisiksi kapuloiksi. Seiväskasalta he sitte siirtyivät yhdessä navettaan vehkeineen päivineen. Illan suussa tuli Klaara ikkunan takaa huutamaan minulle:
— Käy tänne nyt. Lampaat lasketaan ulos.
Kiihkeän uteliaisuuden vaivaamana astelin minä navetan eteen. Klaara avasi oven, lauma alkoi samota ulos. Joka lampaan kaulaan oli sidottu pitkä pala ohjanuoraa ja nuoran päässä riippui kyynärän mittainen seiväskalikka.
Se oli kaikki Klaaran viisautta. Jäinen hymy kasvoilla hän katsoi minua, ja minä ymmärsin tuon katseen merkityksen. Se oli huomautus naisen älykkäisyydestä, kekseliäisyydestä.
— Näetsä, koko konstiin ei kuuluu muuta kuin pari: kyynärää ohjanuoraa ja seipäänkalikka, virkkoi Klaara asianymmärtävän mahdilla. Eikä niitäkään tarvitse käyttää kuin jos pari viikkoa. Näetsä, lampailla on huono muisti.
— Onko niin?
— Luonnontutkijat ovat sen todistaneet. Parin viikon päästä ne eivät enää muista, että ovat milloinkaan hypelleet aidan yli.
— Sepä se.
— Ja sitte saadaan ottaa nuo vehkeet pois.
— Tietysti niin. Minun mielestäni vaan tuo nuora on…