— No…?
— On suotta liian pitkä.
— Eikö myös liian paksu?
— No Klaaraseni, en minä sitä pahalla sanonut. Muuten minun ymmärrykseni mukaan…
— Sinun ymmärryksesi ei tällä erällä merkitse mitään.
Peltoon laskettuina lampaat käyttäytyivät peräti toisella tavalla kuin ennen. Rupesivat kiltisti puremaan ruohoa ojista, hajautuen joka taholle. Entinen levottomuus oli kuin taikasauvalla pois pyyhitty. Ei lainkaan enää yhteishenkeä eikä tuota reservikomppanian tapaista marssimista. Kukin elukka eli itsekseen. Wäinämöinenkin laahusteli kapuloineen syvimmässä ojassa, kaukana kellokkaasta ja Ulrika Eleonoorasta.
Sähkölampun tapainen kirkkaus loisti Klaaran kasvoilla.
— Koeta keksiä pienempikin muistutus, virkkoi hän ivansekaisella ilolla. Edes joku.
— En minä näin alussa… lopussahan tuo kiitos seisoo.
— Etkö näe miten ovat muuttuneet?