— No kummitus ja… Astelin kohotettua aitaa kohti.
Tultuani lähelle näin jotakin aivan hirmuista, joka kylmetytti vereni, huimasi päätäni. Neljäkymmentä seipäänkapulaa roikkui aidan ylitse oman peltoni puolella ja toisella puolella kellui neljäkymmentä lammasta hengetönnä, kuristuneena. Poloisten vatsat olivat pulleat, silmät sameat. Keskimäisenä roikkui Wäinämöinen ja häntä kahdenpuolen kellokas ja Ulrika Eleonoora, ja niiden rinnalla sitte jokaikinen elukka, yksi kunkin seiväsparin välissä.
— No kummitus ja…
Aioin istua pientareelle itkemään, mutta korviini kuului samassa vihellys, jonka heti tunsin. Katsottuani riiheen päin, näin Jussin nojaavan veräjää vastaan, nenä suorassa viivassa lammasrivin kanssa.
Kuni pyörtynyt astelin veräjää kohti,
— Jussi… veikkonen!
Hän vihelsi herkeämättä.
— Näetkös, jokaikinen sorkka, aivan jo-kai-nen.
— Missä emäntä?
— Nukkuu vielä… näkee ehkä kauniita unia kiltistä lammaslaumasta.