— Eiköhän sopisi käydä herättämässä?
— Eiköhän niin?
Me lähdimme yhdessä, Jussi viheltäen, minä epäröivin askelin, kuten humalainen.
Avattuani makuukamarin oven, näin että Klaara nukkui vielä. Vasen käsi oli sievästi ohimon alla, oikea oli suljunut peitteen päälle. Hengitys oli tasainen, säännöllinen.
Katselin häntä kauan, hengittäen hiljaa ja tyynnyttäen mieltäni. Aviomiehen ylpeys rupesi kiertämään suonissani. Tuo itsepäinen olento oli minun pikku vaimoni, pikku Klaarani…
— Kultaseni virkoin minä, koskettaen häntä otsalle, herää jo.
Klaara havahtui.
— Missä olet ollut?
— Pellolla.
— Oh, miten siellä voidaan?