— Noin ylimalkaan voidaan siellä hyvänpuoleisesti. Tosin Wäinämöinen ja…
— Herran tähden! Mikä niitä vaivaa?
— Kultaseni, parasta lie että itse käyt ottamassa selon. Minä en ymmärrä…
Klaara nousi joutuin ylös ja puki päällensä.
— Mene riihipihan kautta, neuvoin minä, ne ovat siellä aidan tienohilla.
Klaara lähti.
Minä jäin istumaan sängyn laidalle. Itsekään en tarkoin tiennyt minkälaisia aatoksia syntyi päähäni. Ainoa minkä voin varmuudella väittää todeksi, oli kasvojeni helakka hilpeys. Istuin nimittäin suuren kuvastimen kohdalla, ja kun katsoin muotoani, oli se ainakin yhtä heleä kuin Klaaran edellisenä iltana. Silmäni loistivat kuin kaksi sähkölamppua, kasvoillani leikki kirkas paiste…
Minä näetsä seurasin Klaaran askeleita riihipihalle… ja veräjälle… ja ruispellolle… ja kohotetun aidan luokse, jonka ylitse roikkui neljäkymmentä lammasta ja neljäkymmentä seipäänkapulaa.
Juha Juhanpojan elämän tarina.