Naimisen kautta Juha Juhanpoika keikahutti itsensä Kytämäen isännäksi. Marianna, köyhän talon tyttö, iski silmänsä Juhaan, renkimieheen, ja lorun lopuksi tuli pappilassa käynti, vihkiminen ja pieni Juha, joka viimemainittu jo pienestä pitäin näytti omaavan isän tyynen, miettiväisen luonteen. Lapsi elähytti isän mieltä niinäkin hetkinä, jolloin kaikki muu maailma vääntyi vinoksi. Tuntui niin sanomattoman kodikkaalta, kun poika pyllytteli lattialla, kaateli kumoon astioita, matki kukon laulua. Pojan jälestä syntyi vielä tyttö, pieni Marianna, joka oli yhtä valkeaverinen kuin äitikin, mutta sitte vietiin kehto ylisille korjuusen eikä se enää ilmaantunut permannolle, vaikka vuosi toisen jälestä vierähti isän ja äidin olan ohi.
Paitse heitä neljää kuului taloon vielä kantavanhukset. Ne olivat hankkineet itselleen huolettoman tulevaisuuden, ottamalla muona-eläkkeen, joka tosin ei ollut aivan suuri, mutta joka siltä oli omiaan imemään talon parhaat mehut. Eläkemaksujen vuoksi täytyi Juhan jo ensi vuosina takertua jyvälainoihin, ja noiden lainojan tuttavuutta riitti sitte koko miehuuden ijän. Juha oli niiden suhteen aivan kuten uistimeen tarttunut hauki. Irtautumisyritykset eivät milloinkaan luonnistuneet. Yhtä koukkua hellittäissä tarttui leukaan kaksi uutta syvempään ja lujempaan.
Pellot olivat pienet, ja pieni tuo oli talokin. Myötäisinäkään vuosina ei herunut viljaa kukkuroiksi hinkaloon, epäsuotuisina aikoina kutistuivat tulot vieläkin vähempään. Kun oli papin saatavat maksetut, lainat kuitatut ja muut pienet tilit tehty, ei useinkaan syksyisin jäänyt aittaan sanotttavin eloa. Hyvä, jos enää peittyi hinkalon pohja.
Tulevaisuuden piti tietysti muuttaa olot paremmalle kannalle. Pellot pöllähtävät kasvamaan leikkisämmin, pikku Juhasta ja Mariannasta koituu lisää työvoimia, ja karjaa lisääntyy navettaan. Ja jonakuna päivänä muuttavat majaa vanhuksetkin, ensin ukko, joka on lihavampi ja ahnaampi, ja sitten akka, joko lainaa kaikki ajatukset ukolta. Pitää vaan odottaa ja raataa eikä antautua surun ja epätoivon alle. Onhan, siksi toisekseen, kuitenkin oma koti, oma kynnys. Ei tarvitse renkinä rekailla eikä kauppailla käsivarsiaan vieraan työhön. Ja kuten sanottu, sopii toivoa parempia aikoja peltojen, työvoimien ja eläkemaksujen suhteen. Sitte voi vähä huoata ja iloita, mutta sinne saakka pitää raataa väsymättä. Työllä ja raatamisella on moni köyhä mies päässyt varoihin, moni uupumaisillaan oleva talo hyviin voimisiin. Pitäjässä löytyy monta isäntää, jotka ovat köyhyyden kanssa vetäneet käsikapulaa, vetäneet niinkauan että on tullut voitto syliin. Isännän arvo ja asema se on hänelläkin, siitä ei pääse minnekään. Verokuiteissakin seisoo selvin sanoin: Kytämäki, Juha Juhanpoika…
Tuommoista herkkupöytää näytti Juha ajatuksilleen milloin epätoivo pyrki vierailemaan mieleen.
Eläkemaksujen lisäksi tuli vielä muuan hornan henki, jonka kylmä puhallus tuntui joulu-öinäkin Juhan sielussa, nimittäin kolmentuhannen markan suuruinen velka, joka kasvoi korkoa kuuden mukaan ja jonka vakuutteeksi Juhalta oli viety Kytämäen kiinnekirja. Luja aikomus suorittaa säännöllisesti velan korot ehkäpä joku markkanen pää-omaakin, oli töytännyt lukemattomiin salakareihin, joita ei Juhan silmä milloinkaan osannut edeltäpäin keksiä ja joiden olemassa oloa ei hän onnettomuudekseen osannut ajatellakaan, ennenkun jo oli purjeineen päivineen kumossa. Siten korkojen suoritus vuosi vuodelta jäi tulevaisuuden niskoille… ja jyvälainat iskivät nekin yhä useampia koukkuja saaliisensa.
Kun olisi ollut myödä pölkkyjä edes pienempikin määrä, niin mikäpä sitte hätänä. Pääsisi yhdellä hyppäämällä rajaviivan yli, edistymisen ja vaurastumisen kultaiselle puolelle. Mutta eipähän ollut pölkkyjä, ei pieniä eikä paksuja. Pieni metsäpalsta oli parhaakseen suota ja kallioita, jossa ei ihmeeksi näkynyt kunnon hirttä. Havukuusia ja närämäntyjä kyllä löytyi, mutta niistä ei heltinyt hopeata lapiokaupalla. Sysiksi niitä kyllä sopi polttaa, ja Juha ryhtyikin heti vihkimisen jälestä puuhiin, mutta sekään työ ei voinut työntää häntä köyhyyden ojan yli. Kun sydet viho viimeinkin olivat ajetut rautaruukiin ja hikoilemisesta ja valvomisesta vihdoinkin saatu heliseviä käteen, ilmaantui rahareikiä semmoinen hirvittävä joukko, että pää joutui pyörälle pelkästä miettimisestä mihin reikään lykätä markka raukat. Valinta oli vaikea, kun kaikki reijät irvistivät yhtä rumasti, yhtä äkäisesti.
Samoin oli laita kaikkien satunnaisten tulojen. Markat eivät milloinkaan saaneet unta vetää Juha Juhanpojan lakkarissa, niiden täytyi hankkia lähtöön piammiten. Salakarin tapaisia menoja, joita ei Juha ymmärtänyt odottaa, sylkähti aina esille kuten ohdakkeita kaurapeltoon. Milloin hommattiin kylään kansakoulua, milloin tehtiin uutta siltaa, milloin järjestettiin vaivaishoitoa, milloin mitäkin yhteistä etua harrastettiin. Silloin aina takseerattiin Kytämäen talokin äyrinsä mukaan, aivan kuin olisi saatu vihiä, että Juha juuri sillä erällä sattui omailemaan heliseviä.
Sitkeä, perherakas mies kärsii kaikkea, ja niin kärsi Juhakin, yhä toivoen että onni vihdoin kääntää kevätkylkensä häneen päin. Joll'ei ennemmin, niin myöhemmin, joll'ei ensi vuonna, niin sitte seuraavana. Pitää vaan odottaa ja raataa, ei hyvä koskaan tule liian myöhään. Nuori Juhakin jo rupee röyhistelemään mitallaan äidin olan tasalle, ja tallissa telmii varsa pojan nimellinen, pyöreä ja uljas kuin lohi. Kun he neljään kynteen alkavat vetämään onnen köyttä Kytämäkeen päin, täytyy sen seurata mukaan, vaikka sitte kappale harmaata kalliota laahaisi perässä!
Ensimmäinen potkaus hyvin voinnin rajaviivaa kohden tuli, viivyteltyään kappaleen toistakymmentä vuotta, äkkiä kuin kevään raesade. Juhan astellessa eräänä iltana sysihaudalta kotiin nokisena ja hikisenä, juoksi Marianna parkuen häntä vastaan.