— Joudu, joudu… Juha.
— No mikä nyt hätänä? Onko valkea irti?
— Ei, ei… vaari on kuollut.
— Sepä se.
— Voi toki kun…
— Älä suotta ulise, jouti se kuolemaan.
Juha oli vaan syntinen ihminen, jota harmitti vaarin ahneus ja rutilaiska elämä. Tämä oli, siitä pitäin kun talonpidosta herkesi, elänyt kuin karhu talvikontussaan, kynnelläänkään koskematta talontöihin, mutta kuitenkin alituiseen moittien Juhan toimia, puuhia. Lihan punnituksessa, suolan mittaamisessa ja muissa eläkesaatavissa veti kaikin voimin omaan puoleensa, jättämättä jyvääkään rästiä. Ja hiukankin elintapoja muuttamalla olisi voinut antaa ainakin puolet jokaisen vuoden eläkkeestä anteeksi. Taloa työntäessä nuorempien käsiin oli ollut laiha kuin käki, mutta eläkkeelle ruvettua alkoi heti vatsa ja niska paisumaan. Juhan raataessa yötä päivää — pellot, rakennukset, työkalut olivat taloa vastaanottaessa kaikki rappionpuolella — kuorsaili vaari lämpöisessä viinatuvassa, moittien saamiansa perunoita vetisiksi, läskiä laihaksi.
— Häpeä toki, Juha, puhua tuolla tavalla minun isästäni.
— Noh…
— Häpeä toki.