Marianna rupesi yhä kovemmin parkumaan, mutta vastaili kuitenkin Juhan ruvetessa tyystemmin kyselemään kuolontapausta. Puolipäivän tienoissa oli vaari kuollut, arvatenkin sydämmen halvaukseen. Oli huttua syödessä vaatinut enemmän voita joukkoon ja sitte romahtanut, lusikka kädessä, äkkiä lattialle, ainoatakaan huudahdusta päästämättä. Siihen sijalleen oli kylmennyt kuin kärpänen.
— Voi, toki, nyt äiti suree itsensä hulluksi.
— Älä joutavia ulise.
Juhaan ei sillä kertaa näyttänyt mikään vaikuttavan. Hän levollisesti asteli tupaan, haki ruokaa pöydälle ja istui syömään. Pian muistui mieleen eräs pykälä vaarivainajan eläkekirjassa. Muotonsa puolesta se oli niin runollinen että sydäntä hipaisi, mutta sillä oli terävä kärki — ja että kärki oli käännetty Juha Juhanpoikaa kohden, oli aivan luonnollista. Tuo runollinen pykälä kuului: Ja sitte kun Herra suvaitsee kutsua minut täältä murheen majasta luokseen ijäiseen iloon, tulee vävyni Juha Juhanpojan toimittaa minun maalliset jäännökseni kunniallisesti hautaan, paikkakunnan yleisen tavan mukaan — — —
— Hm…
Juhan asemassa ei tuo ollut niinkään helppoa. Jotta pykälän määräys tuli noudatetuksi, oli pakko myödä nuori lehmä navetasta ja joku sata leiviskää heiniä. Kaikenmoista puuhaa versoi vielä menojen lisäksi. Piti käydä puhuttelemassa rovastia, kellonsoittajaa, haudankaivajaa ja lukkaria sekä suorittaa niillekin sievät summat. Marianna puolestaan kävi kutsumassa pitovieraat. Kun määrätty sunnuntaipäivä koitti, oli kaikki valmis. Pitkä saattojoukko lähti Kytämäen pihalta, ja Juha itse ajoi ruumista, vakavan ja juhlallisen muotoisena. Hautaus tapahtui komeasti. Kelloja soitettiin kaukaalta, kuten sopi vaatiakin saattojoukon suuruuden vuoksi, ja muistopuhe ylisti joka lauseellaan kunniallista talonvanhusta, joka nyt oli päässyt rauhan majoihin, jättäen hautansa reunalle surevan puolison ja vävyn ja lastenlapset.
Pidot onnistuivat nekin kauas kiitoksien yli. Ruoanlaittaja oli häärinyt Kytämäessä jo viikkokauden, ja saattoväen palatessa kirkolta notkuivat pitkät pöydät hyvänmakuisten ruokien painosta, Illemmalla muuttuivat vieraat iloisemmiksi, kielet keveämmiksi. Solinaa ja puhetta kuului joka loukosta. Ja Juha Juhanpoika liikkui kuin unissa vieraiden kesken, pitäen silmällä ettei olut loppunut haarikoista. Väliin tuntui sydämmessä katajaisen makua — tuntui aivan siltä kuin olisi nuori lehmä, sata leiviskää heiniä ja vaarivainajan laiska elämä kiertyneet väkeväksi keräksi hänen kurkkuunsa, joka kerä esti ruoan, oluen ja kaiken muun hyvän nauttimista.
Eivätkähän ne pidot yhteen iltaan loppuneet. Hyvästiä heittäissä kehoitti Marianna tutuimpia vieraita saapumaan aamiaiselle seuraavana päivänä. Useimmat noudattivat kutsua, joten mässäämistä vielä jatkui seuraavan huomisenkin, huolimatta kiireestä työ-ajasta, joka kevätkylvöjen suhteen oli täpärimmillään. Vihdoin vieraat hajousivat, elämä muuttui jälleen kotoiseksi. Karvas mieli oli ainoa, joka jäi Juhalle muistoksi koko peijaistouhusta. Syömisestä ja mässäämisestä ei sukeutunut muuta kuin rahanmenoja, ehkäpä vielä lisäksi ivaa ja takapuheita.
Karvas kerä kuitenkin suli Juhan kurkussa, kun muori muutti asuntoa tupaan ja rupesi syömään talon pöydässä. Kolme tynnyriä rukiita, nelikko silakoita, leiviskä voita… koko tuo hirmuinen eläkevero oli lakannut, ja sopukin tuli paremmaksi, kuin ei enää löytynyt epäsovun lietsojata. Pääseminen köyhyyden ojan yli ei enää kajastanut silmään pelkkänä unelmana. Jyvävelka toisen jälestä kuitattiin, pienet pellot mieltyivät kasvamiseen, ja pojasta ja tytöstä alkoi jo alla apua ulkotöissäkin.
Mutta pahin peikko sittekin oli vielä jälellä, nimittäin kolmentuhannen markan suuruinen velka, maksamattomine korkoineen. Se oli kuin pohjaton suo, joka nieli kitaansa karjaa, viljaa, sysihautoja ja mitä vaan sai. Eikä koskaan tullut täyteen, ei koskaan saanut kyllin. Aina vaiteli enemmän, paljoa enemmän!