— Vietteli sun juomaan. No…
Juha nykertyi kumaraan asentoon, katsoa tuijottaen permannon rakoon… äiti ja Marianna olivat äänettöminä.
— En surisi, jos olisin terve. Tekisin työtä ja… mutta nyt en kelpaa muuksi kuin kirkonvartijaksi. Vaarivainajan velka, joka on imenyt Kytämäkeä kuun päivän, vaati kitaansa terveyteni, ainoan mitä minulla oli. Voi meitä polosia…!
Poika nousi ylös, asteli hoiperrellen tallin ylisille ja heittäysi heiniin nukkumaan. Tuvassa oltiin äänettöminä. Vihdoin Juha ojentihe suoremmaksi ja katsoi vaimoaan silmiin. Tämä virkkoi arasti:
— Jos menisit itse kuulustamaan ja neuvottelemaan. Ehkä saisit viivytystä tai muita ehtoja. Eihän tuo ole ennenkään kiven kova ollut.
— Eihän se erittäin…
Juha ei nukkunut koko yönä. Pukeuduttuaan aikaisin aamulla, herätti hän vaimonsa, mutta kummallakaan ei ollut lohdun kipinää liikenemään… eivät kymmentäkään sanaa vaihettaneet toisilleen.
Juhan tullessa ulos aurinko paraillaan nousi. Navetassa kiekui kukko, sika porsaineen söi ruohoa riihen lähellä. Kaste välkkyi kaurassa, ruispellossa punerti lyhyt oras, tiheä ja tasainen kuin harjan terä. Itse Kytämäen talo, sijaiten metsän vierteellä, jonkun matkan päässä kylästä, näytti rakennuksineen ja pihoineen ystävälliseltä haltijattarelta, jolla oli paikattu, vuosikymmeniä vanha viitta yllä, mutta joka sittekin jo pelkällä näöllään lämmitti Juhan mieltä. Nuo vanhat nurkat ja loukot olivat kuin mitäki ymmärryksellä varustettuja olentoja, ne kertoilivat kahden vuosikymmenen työstä, taistelusta…
Velkamies kuunteli osanotolla Juhan esityksiä, mutta ei voinut yhteenkään suostua.
— Sinä et milloinkaan kykene, kruununverojen ja kunnanmaksujen ohessa, suorittamaan niin suuren velan korkoja. Ymmärrät itsekin, että se on sula mahdottomuus.