— Kyllähän tuo niin on, täytyi Juhan myöntää.
— Suuremmatkin talot saavat nykyisinä aikoina takkiinsa, jos vaan on velkaa, saati sitte semmoinen hovi; kuin Kytämäki. Miten suuri se taas onkaan manttaalistaan?
— Neljänneskolmatta osa.
— Hm… tai korkeintaan neljäntuhannen arvoinen;
— Jos pidettäisi pieni huutokauppa, myötäisi joku määrä irtainta… lehmiä, lampaita, viljaa, työ-kaluja…
— Ei se siitäkään valkene. Myöt karjasi ja viljasi, millä ruokit itsesi, peltosi? Pellot pääsevät laihtumaan nurmeksi, ja se merkitsee kolmanneksen talon hintaa. Sitäpaitse voisi huutokauppa tuottaa jonkun sata markkaa, ja tuostako velka surman saisi.
— Näin syksyllä menee kaikki helppoon, huomautti Juha, tarttuen viimeiseenkin oljenkorteen, kuten hukkuva ainakin. Keväillä olisi kaikki paremmin hinnoissa.
— Mutta, hyvä ystävä, sinulla ei ole keväillä enää mitään myötävää.
Se oli totta sekin. Ennen uutta ruohoa nuo aina tapasivat loppua heinät, samoin viljakin hupeni hinkaloista jo aikoja ennen uutisen tuloa.
— Ei minulla suden luontoa ole, hyvä ystävä, mutta ymmärräthän ett'ei tämmöisissä asioissa auta heittäytyä akkamaiseksi.