— Ei suinkaan, ei…
Sillä hyvällä sai Juha lähteä kotiin. Ajatukset käydessä melkein nukahtivat, kunnes Kytämäen ystävällinen haamu rupesi häämöittämään metsän vierteellä. Silloin todellisuus ikäänkuin kourin ravisti häntä. Nuo pellot, nuo vanhat nurkat… kaikki viedään häneltä pois, vaarivainajan velan vuoksi. Vieras ottaa omakseen hänen työnsä, hikensä hedelmät, hän itse työnnetään maantielle joukkoineen…
Mustiin puettu mieshenkilö käveli pihalla edes ja takaisin, silmäten usein tielle päin, jota Juha asteli. Hevonen ja välkkyvät vieterirattaat seisoivat portinpielessä.
Jokohan tuo oli… nimismies!
Epäilemättä se oli hän. Napit välkähtelivät auringon valossa kuin pakkais-yön tähdet, ja virkalakin valkoinen syrjäys vilahteli yhä selvemmin. Juha Juhanpojan polvet rupesivat omituisesti vapisemaan; kaukana portin luona hän jo otti lakin kouraansa.
Asteli sitte hajamielisin askelin vallesmannia kohti.
III.
Kaikki irtainkin kulki vasaran alitse, jakautuen satoihin käsiin. Pieni määrä astioita, arvottomimpia huonekaluja ja joku kertamus pitovaatteita jäi Kytämäen entisille omistajille. Velkojakin sai tappiota jonkun sata markkaa, sillä talosta ei kukaan tarjonnut enempää neljäätuhatta, ja irtain pyrki menemään sekin keskihintojen alle koko huutokaupan ajan. Rahojen tiukkuutta valittivat kaikki ostajat.
Juha muutti vannoneen pieneen mökkiin, jonka oli miehuutensa päivinä muonarenkiä varten rakentanut kylän ja Kytämäen välisen metsätien varrelle. Velkoja sen lahjoitti heille eli oikeammin myöntyi kylänvanhinten vaatimukseen… niiden kävi sääliksi Kytämäkiläisten kohtalo.
Marianna meni kylään palvelemaan, joutuen piankin naimiseen rengin kanssa. Heillä ei ollut varaa auttaa vanhuksia, kun itsekin elivät kädestä suuhun, ja perhe lisääntyi säännöllisesti joka vuosi yhdellä jäsenellä.