— Paras aika.
Työ väsytti Juhaa kummanlaisesti. Polvet ja käsivarsien taipumat ihan kangistuivat… täytyipä työn loputtua istua muutamaksi minuutiksi haudan soralle. Siinä istuissa sitte lie ajatukset kierrelleet sinne tänne entisyyden ympäri, koskapahan huulet ikäänkuin tenhottomasti rupesivat mutisemaan herran-siunausta, ja kaksi kyyneltä noin tietämättä vieri poskia alas haudan soralle.
Lausuttuaan haudankaivajalle hyvästit ja kiitokset, lähti Juha jälleen kävelemään kotia kohden. Ilma oli kylmänpuoleinen, pohjatuuli puhalsi vinhasti, lumensekaista vettä alkoi vihmoa tuulen muassa. Iltahämärä oli jo käsissä. Tulia rupesi ilmaantumaan kauppiaiden ikkunoihin, auramiehet päästelivät hevosiaan irti, lähteäkseen kotiin.
Juha asteli hiljaa. Joku karvas tunne rupesi äkkiä kuohumaan rinnan alla, sytyttäen uupuneen hengen muutamaksi silmänräpäykseksi eloon. Mennyt elämä ponnistuksilleen, hikipisaroineen, astui silmiin oikeassa valossaan. Hänellä oli ollut maailmassa sama asema kuin hämähäkin verkkoon joutuneella kärpäsellä. Häntä oli imetty, puserrettu myötänään. Kruunu, kunta ja salakarin tapaiset menot olivat aina työntäneet imusarviaan hänen hikisen ruumiinsa ympäri, ja kun niistä pääsi hetkeksi rauhaan, ojensi velka ja eläkemaksut luisevat käsivartensa häntä kohti, syleilläkseen häntä ja vuollakseen viimeisetkin hikipisarat. Sitte kun olivat kuiviin imeneet, sitte työnsivät Kytämäestä pois…
Saisipa tulla tuoni häntäkin tervehtimään. Ilomielin löisi kättä ja lähtisi mukaan, mutta jopahan tuo vielä tuli pariin vuosikymmeneen. Hänessä lie henki yhtä sitkeässä kuin isävainajassakin, joka eleli sysihautansa vieressä yhdeksänkymmenen tuolle puolen, joutumatta ruotiukoksi tai mitenkään kerjuun nojalle. Mutta isällä olikin lujempi terveys. Hänen voi ruveta särkemään polvia ja käsientaipumia… ja sitte avautuu hänelle vaivaistalo, jonka rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen Kytämäkeäkin veroiteltiin ehtimiseen.
Jyrkkä kirous oli pääsemäisillään Juhan huulilta, mutta samassa karvas tunne hajosi äkkiä kuin vesikupla. Uupunut henki vaipui jälleen uneen, ja jalat tekivät tehtävänsä konemoisesti. Jotta ei ajatukset enää joutuisi moisiin hairahduksiin, rupesivat huulet mutisemaan toiseen kertaan herran-siunausta.
— … Valistakoon kasvonsa minun päälleni ja…
Sivumpana, erään kujan suussa, hoiperteli kaksi päihtynyttä. Toinen oli pitkä ja repaleinen, toinen lyhyempi ja ehjempiin vaatteisin puettu. Kumpainenkin kallisteli suutaan kohden olutpulloa. Onneksi oli Juhan silmät niin vanhat, ettei hän tuntenut pitempää ja repaleisempaa juopunutta omaksi pojakseen.
— Olkoon minulle armollinen…
Jalkain tehdessä konemoisesti työtään, jäi kirkkomaa ja päihtyneet vähä vähältä yhä kauemmaksi. Uupuneessa hengessä ei enää sen koommin iskenyt mikään kipuna tulta. Elämä vieri hiljaa ja varmaan päämääräänsä kohti. Ihmisillä, joilla tähän maailman aikaan on niin paljon rientoja ja pyrinnöitä, ei ollut aikaa ajatellakaan Juha Juhanpoikaa, jonka elämän tarinan tässä olen kertoillut. Useimmat tuskin muistivat, että semmoista henkilöä koskaan oli ollut olemassakaan.