Hän ei lainkaan ollut Kaalepin muotoinen. Suu oli tiivis, silmät pienet ja älykkäät. Kasvoissa oli jotaki kiven kovaa, joka ei sietänyt leikkimistä, vastaansanomista.
— Harava jäi sinne aidalle.
— Jaha.
Isäntä lähti, mutisten mennessään jotaki emännälle. Tämä rupesi etsimään ruo'an tähteitä tytölle syödä. Sytytellen sikariani, seisoin hetkisen paikallani, näin miten halukkaasti tyttö ahmi kylmää lientä, silakkaa ja piimää, näin kuinka hän salaa hymyili hyvälle onnelleen.
— Hyvästi!
Tunsin rinnassani silmänräpäyksellistä onnea. Joku ääni kuiskasi korvaani, ett'en ollut milloinkaan yhdellä, markalla niin suuria aikaansaanut.
En milloinkaan…!
II.
Kului vuosia viisi, kuusi. Oli taaskin kevät ja käräjä-aika. Matkustin samaa tietä, samaa päämäärää kohti ja saavuin illalla perille käräjätaloon, johon kestikievarikin oli sijoitettu. Asunnokseni sain vinttikamarin, jonka ikkuna antoi pihan puolelle.
Kartanolla liikkui väkeä tiheään. Katselin heitä välinpitämättömästi, kuten ventoja ainakin, kunnes silmäni keksi olennon, johon huomioni erittäin kiintyi. Se oli muuan hoikka tyttö, joka usein ilmaantui kartanolle, milloin kantaen ruokia, milloin juomia, milloin mitäki puuhaten. Jotakin hämärää tuttua sukelsi mieleeni. Olin häntä nähnyt ennen, mutta milloin ja missä, en voinut muistaa. En voinut mieleeni johtaa mitään tapausta, joka olisi luonut valoa hämäriin muistoihin.