Istuin yhä paikallani ikkunanpielessä. Ajatukseni varastivat itselleen salaa levon hetken, ja minä katselin alas kartanolle ajattelematta mitään, miettimättä mitään. Keveät askeleet, jotka kuuluivat kiertoportailla, saattoivat minut äkkiä hereille. Ovi aukeni ja sisään keikahti tuo hoikka tyttö, kantaen tarjottimella vesikarahviinia, Katsoin häntä tarkasti ja ponnistin muistoani.
— Illallinen on valmis, hän samassa vapaasti virkkoi, luoden minuun pikaisen katseen.
Hänellä oli kauniit silmät… suuret, kirkkaat ja harmaat!
— Hyvää iltaa, Miisu.
Välähti äkkiä mieleeni Kaalepin pahantapainen kimo ja seikkailumme pitkän mäen alla. Ja välähti mieleeni Vaivalan huutolainen, kovia kärsinyt tyttö raukka.
— Hyvää iltaa.
Hän nauroi minun mielestäni liiankin miellyttävästi. Silmäni pian keksivät hänessä keikailemista, kevytmielisyyttä. Tuo hienoileminen minua jo vähän kiusatti.
— Jaksatko sinä nyt hyvin?
— Kyllä.
Hän katsoi minua tarkemmin. Joku vanha muisto näkyi äkkiä pyrkivän hänelle mieleen, poistaen hetkeksi tuon hienoilemisen, keikailemisen.