— Oletko niin varma onnestasi? virkkoi eräs iloinen ääni, jota en tähän saakka ollut kuullut. Mutta jos käykin niin, että minä… että minä…
— Tuki suusi, juopporatti.
Jannen ääni oli kiukkuinen. Tuntui ett'ei hän suvainnut leikkimistä.
— Miisu, istu polvelleni. Katsokaapa nyt…
Kuului heikkoa telmettä, tuolin kolinaa ja hyväilysanoja. Niihin suli oluen pulputus ja Miisun miellyttävä nauru…
— Minua jo rupesi väsymys valtaamaan. Menin levolle, pääni kylmiä mietteitä täynnä Miisun suhteen. Tein laskuja, joiden totuutta en epäillyt, tein johtopäätöksiä kylmän järkeni mukaan, sekoittamatta pisaraakaan runollisuutta joukkoon. Todellisuus oli siksi vastenmielinen. Keikaileva piikatyttö humalaisten hyväiltävänä — eipä siihen tarinaan enää muuta sopinut. — Parempi, ett'en olisi häntä lainkaan tuntenut.
Käänsin itseni toiselle kyljelle, vedin peitettä korvani yli, estääkseni räyhääjien ääntä kuulumasta. Mieleni rupesi käymään vähän lämpimämmäksi, katkeruus alkoi asettumaan, sääliä ja myötätuntoisuutta rupesi heräämään rinnassani. Keikaileva Miisu vaihtui Vaivalan huutotytöksi, pieneksi raukaksi, jolle ei ilmoisna ikänä lausuttu hellää sanaa, jolle ei koskaan hymyilty lemmen hymyä. Pienestä raukasta kasvoi kaunissilmäinen, hoikkavartaloinen tyttö. Sydän oli puhdas, mieli viaton, kaino…
Mutta tuskin lie nyt enää — hän on jo voinut langeta. Näissä oloissa hän voi langeta minä hetkenä tahansa. Joko tänä yönä, huomenna tai… Hän nauttii täysin käsin elämästä, joka näihin saakka on ollut pelkkää kurjuutta, pelkkää kärsimystä.
Houkka tyttö.
Minä tein vertailuja entisyyden ja nykyisyyden välillä. Huutolaisraukka, joka sai kärsiä vilua, nälkää ja kovaa kohtelua, oli sitteki, käräjätalon keikailevaan piikaan verrattuna, tuhat kertaa onnellisempi. Jos minun kädessäni olisi ollut kohtalon avaimet, olisin loihtinut käräjätalon Vaivalaksi, Miisun kuutta vuotta nuoremmaksi. Ja sitte minä olisin kovemmilla käsillä tarttunut kiinni hänen onneensa. Olisin vaikka ottanut hänet mukaani kotiin, lahjaksi nuorelle vaimolleni…