Kartanolla oli jo aikoja sitte kaikki liike tauonnut. Käräjöitsijät olivat kotiin häipyneet, talonväki oli uneen uupunut.
Eivät kuitenkaan kaikki, sillä lattiani alla kuului liikettä, puhelua, toisinaan nauruakin. Ensin tosin tyvin hiljaa, mutta aikaa myöten yhä äänekkäämmin, yhä iloisemmin. Jota myöhemmälle ilta kului, sitä kovemmaksi paisui puhelu, nauru. Korkin paukahduksia myöskin rupesi kuulumaan yhä tiheämmin. Tulin siihen päätökseen, että huone lattian alla mahtoi olla kievarin vierashuone ja että siellä joku seura vietti illan iloja, yön kemuja.
Lattia välillämme lie ollut ohut, koskapahan rupesi kuulumaan alhaalta korviini selviä sanoja. Lie siihen sekin vaikuttanut, että seura tuntui tulevan yhä iloisemmaksi. Siellä puheltiin reuhaten, lyötiin kämmentä pöytään, että lasit kalisivat, kiroiltiin paksulla äänellä.
— Janne, osta multa musta oriini, virkkoi eräs karhea ääni, kiroten ja lyöden kättä pöytään… Osta, saat halvalla.
— En osta, vastasi ääni, jossa vielä oli jonkun verran sileyttä ja sointua, mutta kyllä vaihdan, jos mielesi tekee. Saat Paarman ja puolitoistasataa väliä… Käy huutijärvelle. Korpelainen sanoi, että mun musta oriini…
—- Korpelainen on tyhmä pässinpää.
— Sanoi että…
Väittely äkkiä herkesi, sillä joku kävi ovessa keveästi. Sitte kuului pullon kilahduksia ja korkin paukahduksia.
— Miisu, sinä olet kaunis tyttö, virkkoi taaskin karkea ääni… hemmetin kaunis tyttö. Ei ole ihme, että Janne on sinun tähtesi kipeä. Ei ole lainkaan ihme.
— Älä lörpöttele, kuului Jannen sileämpi ääni.