— Kuusisataa markkaa.
— Hm… ja lapsi elää.
— Elää se. Ei ole kipeä ollutkaan.
— Hm, virkahdin minä tyynesti.
Tuntui mielessäni levollisemmalta enkä siis huolinut pitemmälle kysellä. Tosin oli tarinassa vielä yksi kohta minulle epäselvänä, mutta otaksuin ettei nykyinen palvelustyttökään, vaikka oli Miisun entinen kumppani, kykenisi siihen vastaamaan. Minua nimittäin ihmetytti, miten Miisu alentui käräjiä käymään viettelijänsä kanssa. Olin sitä mieltä, ett'ei siihen kurjuus ja puute yksin vaikuttanut. Täytyi olla muita syitä. Miisun tapainen nainen voi kyllä hairahtua, mutta alentua tuohon määrään, unhottaa tuolla tavalla kaiken naisellisen kainouden, oli toki jotaki tavatonta.
Ajattelin minne päin hyvänsä, aina jäi tuo kohta yhtä epäselväksi, melkein täydelliseksi arvoitukseksi.
IV.
Oli myöhäinen syksy, keli oli kurjan huono, vettä vihmoi hiljalleen mustanharmaista pilvistä. Maantiet olivat surkeassa kunnossa. Raitamat pelkkänä rapakkona, jotka vajottivat, tärisyttivät ja muokkasivat matkustajan ruumista aivan kuten seppä muokkaa rautakankea vasarallaan.
Taival, jota kuljin, oli pitkä, hevonen oli nuorekas eikä sen käynti jouduttanut. Juokseminen ei voinut tulla kysymykseenkään linjaalittomilla rattailla. Harmittelin itselleni, että olin lainkaan lähtenyt matkalle mokomilla turkulaisrattailla, mokomalla hevoisräpäkällä. Olisinhan voinut vaatia paremman hevosen, mukavammat ajoneuvot.
— Kehno kalu, tuo sun hevosesi, virkoin nyreästi kyytipojalleni, joka tyytyväisenä istui rinnallani. Keputtelee kuin vasikka.