— Se on vielä nuori ja tottumaton.
— Miksi semmoisella lähdit kyytiin?
— No… lähdinpä vaan. Että tottuu. Kyytipojan rauhallisuus minua ensin harmitti, mutta vähitellen se rupesi tarttumaan jäseniini. Vedin sadetakkiani lujemmalle, suoristin itseäni mukavasti nojalle ja mukauduin filosofin tyyneydellä kärsimään matkaa surkeudet.
Pääsimme sitte kyläiseltä väliltä metsämaalle. Keli muuttui hiukan paremmaksi. Raitamat eivät olleet niin syvät, joten voimme paikotellen ajaa juoksuakin.
Erään mäen kukkuralla tuli vastaamme lyhyt jono kalukuormia. Niitä lie ollut kaikkiaan puolen tusinan vaiheille, mutta sisältö oli mitä kirjavin. Niinpä oli ensimmäisillä rattailla suuri sänky, kukko ja kanoja, toiseen oli sijoitettu suuri pata ja kirjava sian porsas. Seurasi sitte lehmiä ja lampaita ja muuta röhkää sikin sokin. Perimäisillä rattailla istui kapeahartiainen mies, vaimo rinnalla ja vaimolla pieni lapsi sylissä.
— Hyvää päivää… tpruu, Kimo. Se oli Kaaleppi…
— Hyvää päivää, vastasin minä ja pysäytin myöskin hevosen.
— Nyt sitä ollaan naineita miehiä.
— Niin näkyy.
— Miisu, muistatko vielä tuota herraa?