— Kukapa niin? Nähkääs, se Janne petturi narrasi Miisun. Tiedätte, että minulla tuon Kimon tähden on hampaan kolossa jotakin vanhaa pippuria häntä kohtaan. Niin, hän vietteli Miisun. Mutta minäpä osasin kostaa kerrankin. Menin Miisun luo, sanoin tee noin ja noin, niin minä nain sinut. Eipäs tyttö ensin tahtonut. Minä menin toisen kerran. Ei sittekään. Mutta minä en hellittänyt, vaan menin kolmannen ja neljännen kerran. Ja asiasta tuli selvä.
— Onneksi olkoon.
— Miisu, älä nyt noin häpeilläsi ole. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.
Ajattelin itselleni, että Kaalepista voi tulla hyväkin aviomies. Tyytyväiseltä ja järkevältä hän ainakin silmissäni näytti. Luulinpa nähneeni hymyäkin hänen huulillaan, milloin katsoi Miisuun päin, joka piti lasta polvillaan ja katseli taukoomatta metsään.
— Nyt on oikea koiran ilma.
— On.
— Onko matka pitkäkin?
— Vielähän tuota on kolmatta penikulmaa uusille asumasijoille. Miisu kaikin mokomin tahtoi, että muutamme hyvin kauas. Minä tuumailin vähän samaan suuntaan, ja kun satuin saamaan sopivat vuokraehdot, niin löin kaupoiksi. Ja nyt olemme matkalla. Te olette ensimmäinen vastaantulija ja minä annan pääni pantiksi, että te toitte hyvän onnen.
— Tietysti.
— Miisu vaan ei ole vielä oikein iloinen. Muutamat naisihmiset ovat niin kovin lapsellisia, arkoja. Hm…!