Ja minä menin suoraa päätä utelemaan asiaa Klaaralta, joka istui käsi poskella hellan vieressä, hyräillen jotakin pohjattoman surumielistä säveltä, samalla kuin hämmenti puuropataa. Onneksi ei ollut ketään muita saapuvilla. Kierrospolkuja myöten ja hyvin arkamaisesti esitin kysymykseni. Panin vahvasti lemmen-ilmausta ja tunteellisuutta sanoihin, kuin lausuin:
— Kuuleppa, Klaaraseni, ne laudatkin lienevät ja kuivia, jotka syksyllä asetin riihen parsille.
— Olkootpa kuivia tai märkiä, mitä niistä väliä, keskeytti Klaara synkkämielisesti.
— No, minä vain ajattelin, että ehkä jo olisi aika ottaa ne alas ja…
— Ota kun mielesi tekee.
— Ja viedä ne puusepälle.
— Vie… vie laudat puusepälle.
— Mutta jos ei sitä tarvitakaan vielä. Katsoin Klaaraan hymysuin ja lempeästi. Enkä voinut olla vertaamatta itseäni tulivuoreen, joka yrittää sulattamaan jäämerta.
— Mitä? Mitä tarkoitat?
— Kehtoa, oma lintuseni. Olihan siitä puhetta silloin kuin laudat vietiin riihen parsille. Etkö muista?