Klaara punastui äkkiä ja käänsi päänsä toisaanne. Ja virkkoi päättäväisesti:
— Ei, ei… älä semmoista toivokaan. Nolostuin enkä tiennyt miten jatkaa. Yritin hyväilemään, mutta hän työnsi arvokkaasti käteni pois ja virkkoi:
— Pyydän että annat minun olla rauhassa… se on paljo parempi.
— Klaara, älä ole lapsellinen. Itsekin myönnät, että se on vasta väkevyyttä ja suuruutta, jota vastoinkäymisessä ja onnettomuuden sattuessa osotamme.
— Sinä petät minua. Ajattelet toisin ja toisin puhut. Jussin kanssa nauratte yhdessä.
Minua alkoi jo huolestuttaa. Pelkäsin mitä siitä lopuksi tulisi, Jussin kanssa tuumimme keinoja jos mitäkin, mutta mikään ei näyttänyt vaikuttavan muutosta. Klaara pysyi erillään kaikesta, joten talouden koneisto ei ritissyt eikä ratissut missään kohden. Kaikki meni niin äänettömästi ja hiljaa kuin hyvästi järjestetyssä virastossa.
Mutta kevättalvella tapahtui eräänä päivänä käänne. Olin juuri hevosta sukimassa, kun Jussi tuli vilkkaan näköisenä talliin ja virkkoi:
— Tiedätkö mitä on tapahtunut? Emäntä meni navettaan.
— Milloin? Puhutko totta…ja minä laskin harjan kädestäni pois.
— Äsken juuri. Tule katsomaan, tuossa se jo on ovella.