Ja tosiaankin minun oma Klaarani seisoi navetan ovella. Kasvojen puhdas hipiä välkkyi ihmetyisen kauniilta auringon paisteessa.
— Se ruokkii kanoja, huomautti Jussi, huulilla leveä, ja sydämmellinen hymy.
Molemmat kanat olivat kynnyksellä, ja Klaara riputteli arvatenkin ohran jyviä niille, koskapahan oikea käsi ehtimiseen työntyi hameen taskuun ja pudotti jotakin polulle. Ja polkua myöten siirryttiin sitte vähä vähältä ylös asuinrakennukseen päin. Klaara nähtävästi teki ensimmäisiä tuttavuuksiaan kanojen kanssa ja opetti niitä kiintymään itseensä.
— Jussi, usko pois, virkoin minä iloisesti, tuosta koituu hyviä seurauksia.
— Se on varma, vastasi Jussi. Asiat ovat hyvällä alulla, oikein hyvällä…
Siitä pitäin kävi Klaara joka päivä navetassa, eikä aikaakaan, kun jo tapasin hänet eräänä päivänä molempain kanojen kera lasikuistin edessä. Päivä paistoi lämpimästi, hietikkoa oli paljaana rapun edessä… talvi veti viimeisiä virsiään.
— Nuo ovat sieviä kanoja, virkoin minä, istuen samassa Klaaran rinnalle. Tiedätkö minä pidän niistä molemmista paljon, oikein paljon. Sinä et uskokaan miten…
— Ja niin ihmeen oppivaisia ja terävä-älyisiä, keskeytti Klaara. Ne ovat jo kiintyneet minuun… seuraavat vaikka minne. Tahdotko että näytän?
— Ei, ei, en minä tahdo. Istutaan vaan tässä, kyllä minä uskon ilmankin.
— Muuten olen arvellut, että kanahoitoa tarvitsisi edistää ja parantaa meillä. Se on kovin huonolla ja alkuperäisellä kannalla. Ajattele, ainoastaan kaksi kanaa näin suuressa talossa.