— Eikö lähetä reistaamaan tuonne jäälle?
— No ei tiedä, josko nyt sopii…
Pekka vastusteli hetkisen, mutta myöntyi sitte. Sukka pantiin aisoihin ja ajettiin alas Pyöräjärven jäälle, kilparadalle. Idästä puhalsi terävä tuuli, tuoksuttaen pieniä nietoksia radalle.
— Tänään ei ole oikein suotuisata, tuumi Pekka. Tuuli tekee juoksulle haittaa ja nuo nietokset. Onko sun kellossasi sikunttiviisarit?
— On kylläkin.
— Sepä hyvä, mun kellossani ei ole. Seisoppa nyt tässä ja tarkasta kelloasi, minä lähden ajamaan kolme kierrosta, ja niistä on viimeinen huomioon pantava. Näetsä en minä ensimmäisellä enkä vielä toisellakaan kerralla laske täyteen vauhtiin, vasta kolmannella kierroksella otetaan tiukka meno, se paras, ymmärräthän.
— Hyvä, alappa sitte.
— No, yks, kaks, kolme. Pekka sivahutti piiskalla jään pintaan, ja Sukka, tottuneena tuohon merkkiin, karahutti juoksemaan. Ville seisoi paikallaan, kello kourassa. Hänen kasvoillaan kuvastui Sukan ennätys ihan selvästi. Ensin niissä oli tärkeä, totinen ilme, mutta Sukan juostua ensimmäisen kerran radan ympäri, lieveni totisuus leikilliseksi hymyksi. Ja hymy kasvoi yhä leveämmäksi. Ensimmäiseen ja toiseen kierrokseen kului neljä minuuttia, kolmas kierros tipahti hiukkasen alemmaksi, mutta kului, siihenkin ainakin kolmeneljännestä yli kolmen minuutin. Ja parastaan oli Sukka kyllä pannut, se huosutti ja pärskyi niin tiheään, että Pekan täytyi kolmannen kierroksen jälestä sitä hetkisen tyynnytellä, ajamalla hiljaista juoksua edes ja takaisin radalla.
— No, mitäs arvelet Ville, eikö menty puhakasti, loistavasti?
— No, lajiksenne kyllä, mutta ei tuolla ennätyksellä palkintoja oteta.