— Eikö oteta? Häh? Juoksevatko muut nopeammin? Sillä laillako ettei kaviot koske maahan lainkaan?
— Mistä minä tiedän miten ne juoksevat, mutta kyllä ne sinun ohitsesi ajaa — ajan minäkin vaikka meidän Timolla.
— Silläkö Suomäen pattijalkaisella valakalla?
— Silläkin, juoksee sekin virstan neljässä minuutissa.
— Vai niin maar, vai juoksee sekin… hyvä on…
Pekka sivautti piiskalla hankeen ja ajaa karautti yksin kotiin. Hän sydämmistyi Villelle niin kovin, ettei viitsinyt enää rekeenkään käskeä. Kehtasi sillä lailla halventaa, ivata ja asettaa oman pattijalkansa Sukan rinnalle, senkin mokoma. Sillä lie ollutkin irvisteleminen ja halventaminen tarkoituksella. Sitä varten lie lähtenytkin kotoolta, että saisi ilvehtiä ja halventaa — mutta odottakoonpas!
Suuttumus oikein karmi Pekan luontoa, hän olisi tahtonut näyttää Villelle heti, näyttää mistä puusta lusikka tehdään. Illalla makuulle mennessä suuttumus sentään asettui, tuli ajatuksiin kaikenlaisia mietteitä, kysymyksiä, epäilyksiä. Ja niissä oli vähin jokaisessa kylmän hallan ominaisuutta. Tahtoivat jäätää mielen ja sortaa mustaan epätoivoon kaikki ihanuudet, joita Pekan mielikuvitus viime aikoina oli niin ahkeraan sepustellut. Entä jos olisivatkin totta Villen lausunnot? Ettei Sukka olisikaan erinomaisempi juoksija? Ettei olisi parempi ennättämään kuin Suomäen pattijalka valakkakaan? Sehän olisi vasta kantoon ajamista se. Kolmesta kauratynnyristä puhumattakaan tulisi maailman kielille ja ilvehtijöille hyvä tilaisuus iskeä kiinni hänen asioihinsa ja väännellä niitä sinne tänne. Se olisi harmaan puoleinen keitos hänelle.
Mutta jos Villen kello kävikin epävarmasti, jos sekuntiviisari ei ollutkaan reilassa. Juoksihan Sukka niin kiehuvan kovasti. Tottahan lyhyetkin askelet edistävät, kun niitä niin tulisen tiheään otetaan. Ja nietokset ja tuuli ne vaikeuttivat tietysti, ennätys olisi ilman niitä ollut suurempi. Mutta jos sittekin…!
Kylmät, viluisat mietelmät mielen ympäri käärittyinä nukahti Pekka vihdoinkin. Seuraavana päivänä ajoi hän kirkonkylään, kävi kauppiaalla, nahkurilla ja toimitti muitakin asioita. Paluumatkalla ehätti hänet Mannilan lautamies, suuri kilpa-ajaja ja hevosenkasvattaja. Oli kasvattanut monta kuuluisata juoksijaa, oli ottanut ruununkin palkintoja. Hevoismiehen ominaisuuksien ohessa oli hänellä tapana olla aina hiukkasen oluessa, ei vaarallisesti, mutta noin kohtalaisesti.
— Jassoo, Pyörän Pekka se onkin, heh, heh, hee… Pää kallellaan tirkisteli Mannilan lautamies leikillisesti edellä ajavaa Pekkaa. Sinulla kuuluu olevan kilpajuoksijakin, heh, heh, hee… Onko se totta, poikaseni?