Pekan silmissä tummeni. Yleisö muuttui suureksi mustaksi ryhmäksi, ja mustan ryhmän joukosta pilkisti Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy suupielissä.
IV.
Se oli kova kolaus Pekan arvolle ja vakavuudelle. Puksahtaa kunnian kukkulalle vievältä tieltä alas sorakuoppaan noin suin päin, noin roimasti ja hurraahuudoilla, se oli kerrassaan rusentavaa. Puhumattakaan kolmesta kauratynnyristä, jotka Sukka oli pureksinut keveytymistä ja voimistumista varten, ne olivat menneet kuin järveen. Lisäksi vielä narriksi joutuminen, hurraahuudot, pilkkahammasten ilveilyt, omat pettymykset, mieliharmit, katumukset — oli niissä kolausta kerraksi.
Ville, se oli menetellyt häntä kohtaan suorasti, rehellisesti, vaikkei hän silloin ottanut uskoakseen. Mutta Mannilan lautamies, se punakkanaamainen pikarin-kallistaja, se oli pitänyt häntä narrinaan. Ketkutteli silloin kirkonkylän matkalla ja… no ei se ole narri, joka narraa, vaan joka antaa itsensä narrata.
Isä ja äiti eivät ottaneet asiaa kovinkaan painavalta kannalta. Tosin he, Pekan palatessa kilpa-ajoista onnettoman murheellisena ja synkeän näköisenä, hiukkasen äimistyivät, mutta kun pääsivät tapausten perille, niin mitättömäksi koettivat kääntää koko surun. Sanoivat, että kun ei tuonkaan pahempaa kolausta sattunut, niin ei ole minkäänmoista syytä kulkea alla päin, pahoilla mielin. Ainoa varsinainen vahinko oli kolmen kauratynnyrin haaskaamisessa; muuta kaduttavaa ei mitään. He eivät tienneet Pekan ja Suomäen Maijan välejä. Eivät tienneet että Sukka, syödessään kolme tynnyriä mustia ja raskaita kauroja, söikin Maijan kihlat!
Ja sepä se juuri enin Pekkaa pistätti, se enin karmi luontoa ja omaatuntoa. Hän oli antanut ylpeydelle ja kunnianhimolle vallan ja niiden sokaisemana lopettanut seurustelun mielitiettynsä kanssa. Hulttiomainen työ kerrassaan. Heti kun luuli keksineensä elämänsä taivaalla pilvenraon, josta onnen aurinko pilkoitti ruusun-ihania säteitään hänen tielleen, heti muuttui uskottomaksi. Ajatteli perintötaloa, muita tyttöjä, ajatteli pelkkiä hullutuksia.
Ja nyt oli Maija, tarkka-älyinen tyttö, suuttunut. Kun näki ystävyyden kylmenevän, ilman että syytä olisi ollut hänen puolellaan neulan kärjenkään vertaa, tuli ylpeäksi hänkin. Lyhyen hyvän päivän sanoi, milloin ei voinut välttää kohtaamista silmästä silmään, mutta ei muuta. Näytti ettei yksi lintu kesää tee.
Ja sepä se juuri oli raskainta ja vaikeinta Pekalle, jonka itsekkäisyyttä kilpa-ajoissa saatu kolaus oli moukaroinnut perinpohjaisesti. Unhottui helposti Mannilan lautamiehen punakka naama, unhottuivat yleisön hurraahuudot, mutta ei unhottunut Suomäen Maija. Se oli kuin päivän valo alituiseen silmäin edessä. Yölläkin kuvastui mieleen nuo hehkuvan punaiset posket, tanakka vartalo, paksu hiuspalmikko ja silmät, nuo iloiset silmät, joissa niin vahvasti kuvastui sekä ystävyys että suuttumus.
Pekka parka kärsi viikkoja, kärsi kuukausia, mutta sitte rupesi kulkemaan vahva juttu, että Maunulan Juuso oli päässyt Maijan suosioon. Enempää ei tarvittu Pekan herättämiseksi toimintaan ja parantamaan rikkinäisiä välejään ehjäksi. Hän meni vielä samana iltana Suomäkeen. Tyttö otti ylpeästi hänet vastaan ja käski istumaan.
— Tarvitsisi vetää risti seinään, kun tämmöinen tapaus sattui, että sinä meille tulit.