Köyhän omaa ei hän milloinkaan koskenut eikä hän mielisti verellä tahrannut käsiään, mutta rahoja hän vei pankeista, kauppahuoneista ja rikkaiden pöytälaatikoista.
Pienet summat eivät hänelle kelvanneet, piti olla tuhansia ja kymmentuhansia, ennenkuin Kasperi kehtasi itseään vaivata.
Markkinoilla hänet sitte vihdoinkin saatiin kiinni. Ankara kahakka syntyi. Kasperi laukoili revolverilla ja peräytyi erääsen pihaan, jota ympäröi korkea lankkuaitaus. Hän jo onnellisesti pääsi aitauksen päälle, ja siellä hän jo heilutteli hattuaan oikeudenpalvelijoille hyvästeiksi, mutta alas kadulle hypätessä taittui hänen toinen jalkansa poikki… ja sitte hänen oli pakko antautua.
Varkausjutut kestivät käsitellä kokonaisia vuosia, niitä kuin oli kymmenittäin ja eri maanpaikoilla. Kasperia kuljetettiin käräjistä käräjiin ja surkean komeata oli hänen kulkunsa. Siinä oli liikkeellä monet vartijat, asianomaiset nimismiehet ja siltavoudit ja kaikilla niillä oli kovat aseet mukana.
Niin sitä kuljettiin, kunnes oli jokaisesta varkaudesta saatu tuomio. Elinkautinen vankeus tuli kulkujen päätökseksi.
Viimeinen matka, jonka Leenan Kasperi synnyinmaansa mantereilla teki, johti kohden Siperiata. Markkanen ja useita muita pahantekijöitä oli seurueessa, mutta kellään heistä ei ollut niin suurta mainetta kuin Leenan Kasperilla. Kun hän, huvittaakseen seuruetta ja hauskuuttaakseen matkan ikävyyttä, otti sanan vuoron ja kertoili entisistä seikkailuistaan, kuuntelivat toiset hiljaa ja äänettöminä. Tuo lyhytkasvuinen, kierosilmäinen kumppani oli heidän mielestään suuri, melkeinpä yliluonnollinen olento, jonka rinnalla he kaikki olivat pahaisia poikanulikoita… Kasperi nautti tuosta kunnioituksesta. Hän oikein iloitsi siitä ettei ollut noita mitättömiä, tavallisia pahantekijöitä.
Niiden työt olivat kuin hiiren nakerrusta hänen töihinsä verraten. Ei ketään heistä voitu verrata häneen, Leenan Kasperiin. Hänellä oli oma suuri historiansa, oma suuri loistonsa.
Ja hän oli siitä ylpeä!