Kirsti käveli kuin unissa oikeussalin ovea kohden. Emäntä saattoi häntä etehiseen asti ja siinä vielä muistutti, ett'ei pitänyt mitään pelätä.
Kirsti meni suoraan tuomarin eteen.
Oikeussalissa hänen kurjuutensa pisti kahta jyrkemmin silmiin. Siellähän oli verkatakkeja, punakoita naamoja, tuoreita vatsoja — pelkkää hyvinvoipuutta. Lautakunnan katse osui ensin vanhoihin kenkiin, siirtyi niistä kulunutta sukkaa ja harmahtavaa kaistaa myöten ylös velttoihin huuliin, keltaisen kuultavaan ihoon ja mustiin silmäluomiin… Moista kurjaa olentoa eivät olleet usein nähneet oikeuden edessä.
Jäykkälä ei yrittänytkään jäävätä Kirstiä.
— … Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta…
Särkynyt, kirmeä ääni kaikui ilkeästi salissa. Lautakunta hyristelihe… Tuntui kuin jokainen sana olisi ollut pieni, siivellinen peikko…
— Puhu mitä tiedät, käski tuomari jokseenkin kärtyisesti.
Kirstin huulet liikkuivat, mutta yhtään sanaa ei tullut kuuluville.
— Puhu, käski tuomari uudestaan. Tiedätkö sinä mitään tähän asiaan?
Yhä kiinteämmin katsoi lautakunta Kirstiin; odotettiin melkein henkeä vetämättä.