— Puhu, tiedätkö mitään.
— Tiedän…
Kirstin omakin katse vieri harmaata kaistaa myöten alas paikattuihin, karjan näköisiin kenkiin. Kotimökissä eivät sentään noin kurjilta näyttäneet. Mutta täällä… Uh, kun piti joutua tänne…
— Sinä siis tiedät. Puhu valasi päälle.
— Tiedän.
Kirstin huulet taas liikkuivat, mutta enempiä sanoja ei kuulunut. Hän hätimmiten katsoi Jäykkälää, jonka huulet olivat tuhkaharmaaksi käyneet. Ja Painaja oli niin uhkaavan näköinen.
Kun tuskallista äänettömyyttä oli kestänyt pari silmänräpäystä, rupesi nimismies puhumaan ruotsia tuomarin kanssa. Kääntyi sitte Kirstin puoleen ja kysyi:
— Olitko sinä lähellä silloin?
— Olin… minä olin pellonmäellä luudaksia ottamassa.
Kirsti jo uskalsi luoda katseensa lautakuntaan. Verkaan puettuina, lihavina, ylpeinä istuivat pitäjän mahtavat tuomarin vasemmalla puolella. Ja Jäykkälä ja Painaja! Yhtäläisesti verassa, yhtä ylpeitä ja hyvinvoipia hekin. Samaa kalua olivat kaikki, syytetty, syyttäjä ja oikeus! Tällä kertaa sattui vääryys olemaan Jäykkälän puolella, mutta se oli pelkkä sattumus. Ensi kerralla on ehkä Painajan sydän yhtä harmaa kuin Jäykkälän huulet tällä erällä. Tuo lautakuntako ei tekisi vääryyttä? Niin, eikö tekisi? Yhtä pöyhkeinä, yhtäläisesti verkaan puettuina istuivat silloinkin, kun hän riiteli kälyltään perintöosuutta. Jok'ainoan suu oli pilkallisessa hymyssä, kun hän tuomarin kysymykseen: Mitä sinä tahdot? vastasi samoilla sanoilla: Mitä sinä tahdot? Nenäliinoillaan tukkivat suutaan eivätkä puhuneet niin Jumalan luotua sanaa. Viimeksi virkkoi tuomari: Tuo on hullu, viekää ulos. Ja hän lausui tuomarin jälessä: Tuo on hullu, viekää ulos. Tuo lautakuntako harrastaisi oikeutta…?