— Ja näit varsan, niinkö? ryhtyi tuomari taas kyselemään. Puhu valasi päälle.
— Minä näin varsan.
— Entä sitte? ärjäsi tuomari. Puhu selvästi ja muista valasi. Sinä näit varsan… Mitä sitte?
— … Ei mitään.
Sali ja esineet rupesivat tanssimaan Kirstin silmissä. Tuomarin tuikea katse tunkeutui sydämmen sisimpään soppeen… ja korviin kuului lautakunnan käheä nauru. Kaikki näkyivät varsin selvästi tietävän, että hänelle oli luvattu väärän todistuksen palkaksi kaksi karpiota rukiita ja elinaikainen hyyryvapaus. Hirmuisen kamalaa tuo kaikki oli!
— Missä silmäsi oli, kun et muuta nähnyt, jylisi tuomarin ääni.
— Minä istuin selin kylvöheinään päin ja… Tuohon jo täytyi seisahtua levähtämään, niin koetti voimia. Hietakuorman paino oli sanoissa, ja ilmivalhe kuulti sitäpaitse jokaisen läpi.
— Mitä sitte?
— Enkä nähnyt muuta kuin varsan. Se juoksi Painajan omalle pellolle.
Kirsti hengitti rajusti ja tumma veri syöksi keltaisen kuultaviin kasvoihin. Hän oli kuin joku manalan raivotar.