Tuomari ryhtyi vielä uudestaan tutkimaan. Kerrotutti asiaan kuulumattomia ja kysyi sitte äkkiä, miten Jäykkälä pääsi niin lähelle varsaa, että ulottui vetämään vatsan auki. Mutta siihen ei Kirsti vastannut lainkaan. Häneltä oli mahdoton saada muuta tietoa kuin että hän istui selin kylvöheinään päin ja näki vasta sitte varsan, kun se juoksi Painajan omalle pellolle.
— Tiedätkö mikä merkitys valalla oli, sinun sielusi suhteen? jylisi taas tuomarin ankara ääni.
— Tiedän.
— Puhu siis totuus, älä jätä mitään pois, älä mitään lisää, muuten vannoit sielusi helvettiin. Mistä varsa tuli Jäykkälän pellolle?
— En tiedä. Minä istuin selin kylvöheinään päin ja…
Kirstin täytyi taas levähtää ja koota voimia. Puhuminen oli kamalan raskasta.
— Mitä sitte?
— … Ei mitään. Varsa juoksi Painajan omalle pellolle.
Kirstin katse oli kiintynyt lautakuntaan päin. Kosto riehui hänen sielussaan. Teki mieli huutaa lautamiehille päin silmiä, että olivat hiuskarvan päälle saman arvoisia kuin Jäykkälä ja Painajakin. Ei hituistakaan parempia. Nauroivat, tukkivat nenäliinoilla suutaan… ja tuomitsivat hänet perinnöttömäksi, siitä syystä, ettei osannut eikä ymmärtänyt kaikkia koukkuja, kaikkia pykäliä. Tuo tuommoinen lautakunta ja maailma, siinä kaksi, jotka sopivat mainiosti yhteen.
— Astu ulos.