Kirsti poistui pää pystyssä oikeuden edestä.
Lyhyen neuvottelun jälestä luki tuomari päätöksen. Todistusten puutteessa raukesi syytös toistaiseksi, kulungit pantiin tasan.
Ja päättynyt oli tuo kuuluisaksi tullut varsajuttu.
III.
Ei niinkauan ollut tuskaa kun mieli pysyi kiihtyneenä. Kun viha kiehui sydämmessä, kun koko maailma näytti suurelta vääryydenpesältä, jossa väkevämpi polkee jalkoihin heikomman oikeuden, ei tietysti yhden varsan henki paljo merkinnyt. Jos tuo kuoli miten tahansa.
Mutta kun kiihtymys laimeni, kun sydän kyllääntyi vihaan, sai asia kokonaan toisen valon. Sammuksissa ollut ihmisyyden kipinä rupesi näyttämään elonmerkkejä, moni itsestään turha tapaus lietsoi kipinän hehkua, eikä aikaakaan, kun poltto jo rupesi tuntumaan tulikuumalta.
— Voi Jumala! Tuskissaan ei Kirsti voinut muuta sanoa.
Jos meni ulos tai pysyi mökissä, aina vuoti sydän verta. Jos oli yksin tai muiden parissa, aina tuntui että rikos oli kirjoitettu otsaan mustilla kirjaimilla. Väärä todistaja, väärän valan tekijä! Uh kuinka hirmuista, kuinka kamalaa!
Ja mikä ääretön eroitus tällä rikoksella ja tuolla nuoruuden hairahduksella, johon herkkä luottavainen sydän saattoi. Silloin oli kyyneleitä, joilla voi huuhtoa surun ja häpeän, ja silloin sydän tunsi rauhaa, anteeksi saamista. Mutta nyt ei tullut huojennusta ei kyyneleitä. Kun kuu ja tähdet loistivat taivaalla, kun pyhäaamuina omituinen juhlallisuus verhosi maata, maailmaa, poltti sielua yhä kovemmin. Ei suonut hetkeksikään rauhaa. Nukkuissakin hirmuiset unet piinasivat ja kiusasivat. Milloin oli olevinaan viimeisellä tuomiolla, milloin taas pahat henget ajoivat takaa ja tavoittelivat tulisilla raudoillaan…
Kuoleman pelko pyöri aina mielessä. Astua tuomiolle, Jumalan eteen, vääränä todistajana, väärän valan tekijänä, pöyristytti hiuksia. Kuoleman rinnalla ammotti kadotuksen kita…