Miten mieletöntä oli tuo kostamisen halu, jonka Jäykkälä osasi virittää ja eloon herättää. Yhtä mieletöntä kuin jos olisi ruvennut ammentamaan merta kuivaksi tai särkemään kiveä puupalasella. Maailma on yhtä kova kuin kivi, vääryys yhtä avara ja syvä kuin meri.
Miten mieletöntä ruveta kostamaan maailmalle… ja kostamaan pahaa pahalla, vääryyttä vääryydellä. Kosto oli singahtanut takaisin, aivan kuten puupalikka kiven kyljestä. Nyt oli elämä tuhat kertaa kurjempi entistä.
— … Niitäkö rukiita? virkkoi Kirsti ja tuskan puna peitti hänen keltaiset kasvonsa. Älkää, Jumalan tähden, niitä lähettäkö.
— Sinäpä vasta houkka olet, virkkoi Jäykkälä. Vai tahdotko niiden sijaan rahaa? No saat sitäkin lajia.
— Rahaa… oi, älkää tehkö pilaa.
— Mitä turhia visertelet? Tuossa on.
Jäykkälä pani kourallisen hopearahoja pöydälle, kohautti olkapäitään ja lähti, Kirstin tuskia enempää kuulematta, ulos.
— Älkää rahoja jättäkö, älkää…
Mutta isäntä ei enää ollut kuulemassa tuskanpurkauksia. Hän niistä viisi piittasi, kun oli pelastanut nahkansa. Vaikertelipa mitä tahansa tuommoinen olento, tuommoinen Kirsti.
— Viekää rahanne.