Kirsti viskasihe selälleen vuoteelle, peitti käsin kasvonsa ja vaikerteli kurjuuttaan. Ei kyynelpisaraakaan saanut tulemaan, vaikka nyyhkytti, voivotti pitkän hetken. Rahat olivat pöydällä läjässä, kiilsivät ja välkkyivät siinä. Moista summaa ei mökissä moneen vuoteen ollut, mutta eipä ollut moista tuskaakaan. Oli kyllä ollut montakin kertaa puutetta, kurjuutta, mutta höyhenen painoisia olivat nykyiseen verrattuina.
— Nuo rahat, nuo rahat… tekevät minut hulluksi.
Kirsti nousi äkkiä ylös, sieppasi rahat pöydältä ja heitti ne pesään, jossa heikko tuli paloi. Viskausi sitte jälleen vuoteelle ja vaikerteli siinä siksi että nukkui.
Kun heräsi, oli mökissä kylmä. Hiilos oli jäähtynyt mustaksi, ovi seisoi raollaan, ja kynnyksen alle oli tuiskunut lunta pieni nietos.
— Uh, kun täällä on kylmä.
Kirsti hieroi silmiään, nousi ylös ja rupesi muistuttelemaan aamupäivän tapahtumaa. Pian se selvisi mieleen. Rahat, jotka Jäykkälä pani pöydälle, muisti heittäneensä tuleen. Arvatenkin olivat siellä vielä.
— Pitää ottaa pois ja toimittaa parempaan talteen. Hiiloksesta löytyi kourallinen hopearahoja, mustia ja rumia. Kirsti kääri ne ruskean rievun sisään ja lähti sitte, käärö kädessä, ulos. Astui polkua ja saapui niin kylän alkupäähän. Siellä pysähtyi erään mökin portaille ja kolisti oveen.
— Sinäkö siellä oletkin? virkkoi Tuhkasen Maija, kun oli avannut oven. Enpä tuota olisi eilen uskonut. Mitä sinulla käärössä on?
— Rahoja, hopearahoja.
— Oikeinko on?