Oli kesä, heinäkuun alkupuoli.
Seurakunnan nuori pastori istui virkahuoneessaan, lukien Viktor Rydbergin mainiota teosta, jossa ihmisjärjen avulla tutkittiin mitkä taivaankappaleet mahdollisesti olisivat asutuita. Ikkuna oli auki ja siitä mailleen menevä aurinko tervehti konttorialmanakkaa ja sievätekoista jahtilaukkua, jotka olivat vieretysten seinällä.
Täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä yksinäinen lahorastas vielä viserteli lemmitylleen, siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta kajahutti laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.
Pastorin huomaamatta astui rouva virkahuoneesen.
— Kyökkiin tuli eräs kurjan näköinen vaimo, joka tahtoisi puhutella sinua, virkkoi hän hiljaa… Kovin kurjan näköinen.
— Käske tänne.
Pastori yhä silmäili kirjaa, sillä aine miellytti häntä. Ihmisnero kun koetti tutkia noita kaikkivaltiaan käsialoja, joiden edessä vanhan testamentin runoilijat nöyrtyivät tomuun ja tuhkaan.
Vihdoin sitte sulki kirjan ja antoi katseensa, ajatuksensa levähtää. Kuunteli lahorastaan iltaviserrystä ja etäisen kaiun haikenevaa ääntä.
— Hyvää iltaa, kuului ovenpielestä särkynyt, epäsoinnukas ääni.
Ja nuori pastori näki kurjan naisolennon seisovan ovenpielessä. Kasvot olivat kovin laihat ja keltaisenkuultavat, silmät raukeat, luomet ilkeät ja mustat. Kaulaa verhosi mustanko liina, jota kultanuppinen neula piti rinnan kohdalta kiinni, hame oli lyhyt ja vanha, kengät rikki kuluneet.