— Kuka te olette?
Pastorin ääni oli hämmästynyt, kylmä ja melkein inhoa ilmaiseva. Ajatukset olivat juuri äsken asustelleet kaikkivaltiaan käsialoissa, sielu oli vilahdukselta silmäillyt äärettömyyteen — ja nyt tuo kaikki äkkiä vaihtui kurjaan naisolentoon, joka melkein näytti tuonelan asukkaalta.
— Langennut, kurja ihminen.
— No…
Jo tuossa oli tarpeeksi vastausta. Pastori kiirehti sovittamaan sydämmetöntä menettelyänsä; meni ja antoi kättä Kirstille ja virkkoi lempeästi:
— Minä olen kaikkien kurjien ja langenneitten ystävä, puhukaa minulle tuskanne. Kuinka vanha olette?
— Neljäkymmentä kesää olen elänyt. Niistä on ollut toinen puoli mustaa yötä, kurjuutta, tuskaa. Minä olen syvälle langennut.
— Langenneita varten armo onkin.
— Kahdenkymmenen vanhaan asti olin onnellinen. Minulla oli iloja, huolia. Mutta sitte tuli syyshallat, talvi…
Ja Kirsti rupesi kertomaan elämänsä tarinaa. Puhui teeskentelemättömästi eikä koristellut nuoruuden hairahdustakaan, johon kyllä lieventäviä asianhaaroja olisi voinut sitoa. Kaikki katkeruus, ylpeys oli kadonnut äänestä, sanoista. Jälellä oli vaan langennut, tuskan ja katumuksen pehmittämä Kirsti.