Hänen kurja olentonsa todisti jokaisen sanan todeksi. Näkyi, etteivät nuo veltot huulet puhuneet sanaakaan valhetta, ettei tuo katuva katse ollut ulkoa opeteltua, eivätkä nuo tapaukset sepiteltyjä.
— Ja sitte te menitti naimisiin, virkkoi pastori, jota ei enää inhottanut Kirstin kurja olento. Olitte silloin neljänkolmatta vanha.
— Aivan niin, minä menin naimisiin, minussa heräsi elämän halu. Mieheni vannoi pyhästi, ettei entisyyteni tulisi häiritsemään perheonneamme.
— Ja sitte.
— Sitte… hän pieksi minua jo hääiltana.
— Oih, nuori pastori niin tuskahisesti virkkoi.
— Elettiin sitä kuitenkin. Minä tein työtä ja minulla oli kotoolta saatua irtainta omaisuutta niin paljo kuin tupaamme mahtui. Mutta ne vaihdettiin viinaan vähä vähältä, kahden kolmen vuoden kuluttua emme enää olleet kerjäläistä rikkaampia. Riitaisen elämän lisäksi tuli puute, köyhyys, Ensimmäinen lapseni kuoli tuhkarokkoon, toisen murhasi mieheni jo ennen syntymistä. Kyyneleeni olivat jo aikoja sitte kuivuneet, minä toivoin kuolemaa. Mutta se ei tullut.
Kirsti pysähtyi hetkeksi levähtämään; veti henkeä syvään ja keräsi nähtävästi voimia tarinan jatkamiseen.
Pastori käveli ääneti lattialla. Hän aavisti, ettei vielä oltu lopussa. Tuosta kurjuudesta puuttui jotakin ratkaisevampaa, johon Kirsti yksin oli syypää ja joka nyt poltti hänen omaatuntoansa.
— Ja kun miehesi jätti sinut, elit yksin.