Ja pastori rupesi puhumaan pahantekijästä, joka hirsipuussa siirtyi kuolemasta elämään. Jota kauemmin hän puhui, sitä vuotavimmiksi muuttuivat sanat. Liikutettu ääni värähteli, armo ja rakkaus huokui elävänä henkenä huulilta ulos.
Kirsti oli polvillaan lattialla. Nieli sydämmeensä jokaisen sanan, kuten poudan polttama maa nielee sateen pisarat.
Ja kun pastori rupesi puhumaan miten enkelit iloitsevat, kun syntinen palajaa pahoilta teiltänsä, rupesi tuo kuihtunut ruumis värähtelemään. Kyynellähteiden kovat sulut murtuivat, suuret vesiherneet vierivät lyhyen hameen harmahtavalle kaistalle.
Jota virtavammin kyyneleet juoksivat, sitä keveämmältä tuntui sielussa. Kaikki tuska, kaikki kuona ja jää sulivat ja juoksivat pehmeinä vesiherneinä hameen kaistalle.
— Älä enää syntiä tee.
Pastori kädestä nosti Kirstin seisomaan.
Aleneva aurinko oli siirtynyt toiseen ikkunaan. Säteet loivat Kirstin keltaisenkuultaville kasvoille kirkkaan hopeavalon. Otsan rumissa rypyissä kuvautui sanomaton rauha, silmäin katse loisti kirkkaasti kuin lähteen vesi ja veltot huulet virkkoivat hiljaa:
— Pelastettu.
Ja täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä vielä yksinäinen lahorastas viserteli lemmitylleen, ja siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta kajahutteli laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.
Lampiniemen Kristian.