I.
Lampiniemen leskiemäntä oli kuollut tuossa vähää ennen Kynttelinpäivää. Jälkeen jäi kolme perillistä, kaksi poikaa, jotka jo kumpikin olivat ehtineet lailliseen ikään, ja tytär Anna Sohvi, joka oli joutunut naimisiin puoli vuotta ennen kuolontapausta. Talo oli neljännesmanttaalin suuruinen ja velaton. Sen asema oli seudun sievimpiä. Pellot olivat kauttaaltaan järven rintamata, ja itse rakennukset sijaitsivat töyräällä, josta oli kaunis näköala maisemien ja vesien ylitse.
Nyt tuli ratkaistavaksi kysymys, kumpi veli ottaisi isännyyden. Holhoja, muuan koukkuniskainen kirkkoväärti, joka oli äidin puolelta sukua perillisille, oli saapunut Lampiniemeen. Tytär Anna Sohvi oli hänkin itse paikalla miehensä kanssa, joka oli vankkatekoinen, hyvinvoipa talonpoika.
Veljekset Severi ja Kristian istuivat kamarin keskipaikoilla, aivan toistensa kohdalla. Loivat joskus toisiinsa arastelevan ja epäröivän katseen. Käsittivät selvään, että nyt kumpaisenkin edut törmäävät ankarasti vastakkain.
— No, sanokaapa nyt, kumpi teistä isännäksi, virkkoi holhoja, sytyttäen paloon pitkävartisen piippunsa… se, on nyt päätettävä.
Veljekset loivat toisiinsa tutkivan katseen, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Tytär Anna Sohvi hypisteli röijynsä poimuja, käsittäen hyvin, että hänestä tulee toisen veljen liittolainen, — sen, joka jää talotta, sen kanssa painavat he yhtä ja samaa poljinta.
— Sinäkö Kristian? kysyi kirkkoväärti, luoden katseensa nuorempaan veljeen.
— Minä en ole tuuminut huolia talosta, vastasi Kristian. Minä otan rahaa.
— Siis pannaan Severi isännyyteen… se on päätetty.
Tuli Lampiniemen hinta kysymykseen. Hyvä talo, rakennukset ja viljamaat tavallisessa kunnossa, ei velkaa eikä eläkkeitä.