Toisena vuonna ei tie enää niin usein vetänyt kotikylään. Vaikka joutui lähellekin, niin ohi ajoi kiireiden asiain vuoksi. Joulun lopulla sitte tuli käymään Kulon isännän parissa ja siitä ajoi Haukkamäkeen tapaamaan Aleksandraa. Tämä oli tullut entistä kauniimmaksi, mutta myöskin ylpeämmäksi ja kylmemmäksi. Moitti Kristiania välinpitämättömäksi, jopa syytti petoksen tuumistakin.
— On yli puoli vuotta siitä kun kirjotit viimeksi… Jos sillä tavalla pitkität…
— Älä nyt tikusta asiaa tee, virkkoi Kristian väristen, ja hänen tulinen sydämmensä löi rajusti. Aleksandran rinnalla kaikki muut naiset olivat romua ja markkinatavaraa… ei ole ollut mitään erityistä asiaa.
— Mitään erityistä! Onko muistisi perin hukkunut? Milloin oli määrä viettää häitämme?
Kristian vaikeni.
— Ennen tämän vuoden loppua… ja sinulla ei ole ollut mitään erityistä syytä kirjoittaa. Luuletko että minä istun ja odotan nöyrästi sinua koko ikäni?
Kristianista tuntui kuin keinuisi hän korkean aallon harjalla, josta jokaisena silmänräpäyksenä voi syöstä suin päin syvyyteen. Omatuntokin soimasi häntä ja myönsi, että tyttö puhui puhdasta totta.
— Menettelet tuolla tavoin, vaikka hyvin tiedät kuinka monta kosijaa olen sinun tähtesi hylännyt.
— Sassa kulta, älä nyt…
Kristian meni Aleksandran eteen, laski kätensä hänen kaulalleen ja pyysi kauniisti anteeksi. Ääni värähteli ja koko vartalo melkein vapisi. Ensimmäinen rakkaus oli niin voimakasta.