Aleksandran mieli suli sovintoon, ja hän alkoi puhella häävalmistuksista, morsipukineista ja muista semmoisista. Kristian nyökäytteli päätään ja hymyili, mutta hän ei kuullut Aleksandran puheista ainoatakaan sanaa. Hänen sisimmässä olennossaan vallitsi hurja epäjärjestys… ajatukset mylleröivät ja riehuivat kuin hornan henget ja sydäntä syleilivät vuoroin intohimot, vuoroin häviölle joutumisen pelko, kaiken menettäminen, köyhyys, häpeä.
— … Ja ennen ensi vuoden loppua ovat sitte häämme. Lupaatko varmaan?
— Lupaan, vastasi Kristian melkein tietämättä mistä oli kysymyskään.
— Hankit siksi asunnon ja talouskapineita. Mutta miten onnistut kaupoissasi? Toiset väittävät, että olet köyhtymään päin, toiset kehuvat että rikastut suunnattomasti. Kumpiako on uskominen?
Kristian tunsi ohimonsa kuumenevan. Välähti mieleen, että sopisi heittäytyä Aleksandran rinnoille ja ilmaista kaikki. Ilmaista että hän tähän päivään saakka on aina vaan hävinnyt, ja että hän äsken enää töin tuskin sai Kulon isännältä tuhattakaan markkaa lainaksi kymmentä korkoa vastaan! Mutta jos sen tekisi, niin ehkä…
— Molemmat jutut ovat valetta. Ei ole vielä tietoa voitosta, jos ei ole häviöstäkään.
Ja Kristian laski kätensä Aleksandran kaulan ympäri ja kysyi värähtelevin äänin:
— Ethän petä minua, Sassa.
— En, vastasi Aleksandra, katsoen säikähtyneesti Kristianin silmiin.
Ne melkein iskivät tulta…