II.
Varas veitikka osasi käyttää hyväkseen markkinatungosta ja kähmätä Kristianin päällystakin lakkarista lompakon, joka sisälsi useampia satoja. Kristianin silmissä pimeni maailma, kun huomasi ettei lompakkoa enää ollutkaan. Hän kopeloi ja kaiveli sitä kaikista mahdottomistakin paikoista, mutta sormet eivät löytäneet tuota mustunutta ja sileäksi kulunutta esinettä, jonka välikkeissä hänen viimeiset ja ainoat toiveensa kätkeytyivät. Eivät löytäneet surmikseenkaan.
Ne tuhat markkaa, jotka hän korkeata korkoa vastaan oli töin tuskin saanut puristetuksi Kulon isännältä lainaksi, olivat menneet edeltäjiensä polkuja melkein kuin avantoon, mutta viimeinen satamarkkanen oli onnen raha, ja se käänsi Kristianin toiminnat voiton väylälle. Hän osti sillä rahalla raavaseläimen, jonka möi teurastajalle viidenkymmenen prosentin voitolla. Sitte seurasi voitto voiton jälkeen, ja parin kuukauden kuluessa kasvoi pääoma seitsenkertaisesti. Tuon pääoman kanssa saapui hän markkinoille, mieli täynnä rohkeutta ja viehätystä, mutta varas vei saaliikseen rahat, ja rahojen mukana luisti tiehensä Kristianin rohkeus, into ja luottamus. Rahattomana kävellessään katuja pitkin, tuntui hänestä kuin olisi äskettäin saanut raippavitsat.
Markkinain jälkeisenä päivänä möi hän kellonsa, meni kievariin, otti sieltä kyytihevosen — omansa oli hän myönyt vähää ennen kuin lähti viimeisen erän Kulon isännältä rahoja lainaamaan — ja lähti ajamaan kotipitäjää kohden. Jo edellisenä päivänä oli hän ollut syömättä, kun ei raskaan mielensä tähden saanut kurkustaan ruoanpaloja menemään alas, ja kun kahdentoista penikulman pituinen matka oli kuljettu päähän, tunsi hän itsensä kovin uupuneeksi. Pää oli kuuma ja sekainen, ruumis rento ja veltto. Hän saapui Lampiniemen pihaan iltamyöhällä, työnsi kyytimiehelle rahat ja lähti kiertämään rakennuksen ympäri. Ovet olivat suletut, ja muualla huoneissa oli pimeä, mutta Severin kamarissa tuikki vielä tuli. Kristian napahutti lasiin. Hetkisen kuluttua ilmaantui Severi taka-ovelle.
— Kuka siellä?
— Kristian… avaa.
Severi työnsi salvan pois ja avasi oven. Siinä pimeän hämyssä loivat he toisiinsa tirkistelevän ja terävän katseen. Sitte Kristian virkkoi:
— Tässä näet tuhlaajapojan… avaatko huoneesi oven?
Severin huulet vaalenivat… ja silmät välähtivät terävästi.
— Tule, virkkoi hän ja kävi edellä kamariin. Vaimo, joka oli juuri päässyt uneen kiinni, heräsi ja hänen silmänsä suurenivat, kun näki Lampiniemen nuoremman pojan kalpeana ja onnettoman näköisenä. Mutta hän vaistomaisesti aavisti asianlaidan, nousi ylös ja teki makuusijan viereiseen kamariin. Kuten puolihumalainen hoiperteli Kristian sänkyä kohti, heittäytyi vaatteissaan vuoteelle ja nukkui suureen päivään saakka. Kun veljen vaimo aamupäivällä puuhasi ruokaa pöydälle, teki Kristianin mieli ruveta sananvaihtoon, mutta hän ei rohjennut. Hän pelkäsi kuulla omaa ääntään, ja hänen kurkkunsa oli ikäänkuin turvoksissa. Toisena päivänä hän jo oli tasaisempi, kuumat ainekset olivat vähitellen kylmettyneet, ja hän rohkeni alottaa keskustelun. Kun veljen vaimo tuli ruokia korjaamaan, kysyi Kristian: