Olihan se hyvässä tallessa, oli epäilemättä, ja siinäpä tiedossa oli suloinen lievitys. Yhtä usein kuin kaihokkaita muistelmia heräsi eleille, yhtä usein tuo tyynnyttäväinen vakavuuskin siveli voidettaan ajatuksiin. Hiljainen kaiho ja tyynnyttäväinen vakaumus vaihtelivat vuoron perään. Toinen tuli toisen kera, ja kumpainenkin oli säännöllinen tavoissaan. Ei kumpikaan tullut liian usein, että elämä siitä olisi häiriytynyt eikä liian harvaan, että pojan muisto olisi unhoon joutunut.
Haudalle ei pystytetty muistokiveä eipä edes puuristiäkään. Mutta kun minullakin on se mielipide, että pikku Jaakosta, jos olisi saanut varttua ja kasvaa, olisi koitunut ahkera työntekijä ja taitomies lukemaan, niin kyhäsin nämä rivit hänen muistoksensa.
Naimapuuhia.
Huomasin selvään että Klaaran päässä pyöri uusia, tavallista tärkeämpiä ja erinomaisempia tuumia, jotka tuntuvasti häiritsivät hänen rauhallista ja tasaista luonnettaan, samalla kun synnyttivät minussa outoja, pelokkaita aavistuksia. Tuumat saattoivat minä silmänräpäyksenä tahansa muodostua toiminnaksi, tapahtumiksi, ja silloin, herra ties…
Pitkään aikaan en päässyt selville, mitä oli kysymyksessä, sillä Klaara oli varovainen, oikein piukan varovainen. Näin hänen jolloinkin hartaasti tutkivan "Neuvoja naima-asioissa", toisinaan taas Luteeruksen häälahja anasti hänen terävän huomionsa, mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan, joka olisi luonut valoa siihen, mitä aivokulissien takana salaa tapahtui. Toisinaan, kun salaa tarkastelin häntä, huomasin hilpeän ilmeen hänen kasvoillaan, erinomaisen hilpeän ja iloisen, mutta ilmeen yli saattoi yhtäkkiä ilmaantua varjopilvi, kaksi, kolmekin.
Minä tuumailin, tuumailin tarkkaan ja olin varuillani. Valveilla ollessani oli minulla joka hetki käytännössä viisi silmää, kuusi korvaa. Vihdoin pääsin ongelman perille, sillä kuulin sattumalta tärkeän sanasen Klaaran suusta. Hän virkkoi itsekseen varjopilven, ilmaannuttua poskikuoppiin:
— Sen täytyy käydä päinsä, kun minä kerran olen niin päättänyt. Ei se tonttu ole kovempaa eikä lujempaa ainesta kuin muutkaan miehet. Sen täytyy käydä päinsä.
Hämmästyin, sillä kirkas totuus paistoi äkkiä silmiini. Suutuksissaan tapasi Klaara aina nimittää Jussia tontuksi. Siis, nyt olikin kysymyksessä Jussi, ja mikä vielä onnettomampaa, oli kysymyksessä Jussin naittaminen.
Meillä oli muuan Martta niminen piika, Klaaran pestaama ja luonnonlaadultaan paljo etevämpi kuuluisata kaimaansa Kiven Nummisuutareissa. Ääni ja liikkeet pelkkää salamaa ja salaman leimausta. Martan edessä vapisi koko talon väki, paitsi Klaara. Kun Jussi, minä, nuorempi renki ja nuorempi piika vapisten pakenimme kukin eri haaroille, silloin Klaara astui tupaan hymyilevänä, tyynenä, onnellisena. Hän asettui suorastaan ukkosen johdattimeksi. Omituinen oli heidän keskinäinen välinsä. Minä huomasin että Klaara kovimmankin salamoimisen aikana oikein nauttimalla nautti Martan henkisistä ja ruumiillisista ominaisuuksista. Silmäterät oikein laajenivat suuremmiksi, hilpeä ilme leikki kasvoilla kirkkaasti kuin sydänkesän nouseva aurinko. Klaara oli kuin mikäkin eläinkesyttäjä, joka levollisesti astuu tiikerihäkkiin, tietäen hyvin valtansa suuruuden, ja minä luulen, että juuri tuo erinomainen kesytysvoima huvitti häntä tavallista enemmän. Martan koko olento taasen tuntui ikäänkuin äänekkäästi vakuuttavan: tunnustan ainoastaan yhden ylivoiman maailmassa, nimittäin emäntäni.
Minä esitin heti ensimmäisen viikon kuluttua, ettei Marttaa millään ehdolla pestattaisi toiseksi vuodeksi, mutta silloin ilmaantui Klaaran alihuuleen kurttu, joka merkitsi, ettei asiasta kannattanut puhellakaan. Martta oli muka tuiki tarpeellinen kapine meillä, sisällisen järjestyksen vuoksi, ja hänen ominaisuutensa olivat muka hauskoja, oivallisia.