— Kai niin. Se oli erinomainen lapsi.
— Oli se, niin viisas ja älykäs. Mutta Luoja on viisaampi. Ja hänen tekons' hyvät on.
— Kyllä sen myönnän. Mutta minä en ymmärrä mikä tarkoitus Luojalla oli, kun ensin antoi ja sitte otti.
— En minäkään tarkoitusta määrälleen tiedä, mutta että hän tarkoitti hyvää, siitä olen varma.
— Hm, en minäkään sitä epäile, mutta kovin karvastelee mieltäni. Olisin antanut mitä muuta tahansa.
— Olisin minäkin antanut Jaakon sijaan. Mutta kyllä moni ihminen saa suurempiakin suruja lapsistaan. Jos ajattelee asian niinpäin, haihtuu karvaus. Jaakko on hyvässä tallessa.
— On, on… hyvä että muistit huomauttaa tuosta. Tosiaankin, kun ajattelen, ei ole syytä olla karvaalla mielellä. Luojan hyvyys ja viisaus on suuri.
Tuon sunnuntaipäivän jälestä elämä taasen otti vanhat tapansa. Aineellinen puoli oli siksi kuuma ja tärkeä; ei se sietänyt rinnallaan muita kysymyksiä. Vanha Jaakko tottui päiviinsä, vaikka ei poikaa enää ollutkaan.
Mutta täydellisesti unhottaa ei hän milloinkaan sitä voinut. Usein talvisina pakkaisöinä, jolloin tähdet kimaltelivat taivaalla ja kuu paistoi mökin ikkunaan, juolahti mieleen pojan aikuiset ajat. Ensin se oikullinen kevätpäivä, jolloin oli vuoroin kylmä, vuoroin lämmin ja sitte ne muut päivät, jotka jälessä seurasivat. Ja kaikki erityisyyskohdat, jotka päiviin yhdistyivät. Tuo puolinainen vastenmielisyys uutta tulokasta kohtaan ja sitte vähittäinen mieltyminen. Pojan kasvaminen ja kehittyminen. Sen harmaat, syvälliset silmät, kujeilut, lukuhalu ja erinomainen muistin lahja. Ja sitte lyhyt, ankara tauti ja ruumiskirstu. Ja syvä suru, kaiho ja unhottumattomuus. Oli talvi tai kesä, pakkaisilma tai lämmin päiväpaiste, aina joku lämmin muisto lehahti mieleen. Ja kaipaus muiston kera. Kun se olisi saanut kasvaa ja varttua isän ja äidin silmän alla tuonne nuorukaisikään saakka, niin…
No olisipa siitä koitunut ahkera työntekijä ja taito mies lukemaan. Sillä kun oli hyvä muisti ja muutkin tarvittavat lahjat. Ne syvälliset silmätkin olivat ihan kuin luodut kirjoja varten.