— Ruis on ihmeesti venähtänyt muutamassa päivässä, virkkoi Jaakko, on oikein hypähtänyt ylös ilmaan.
— On ollut niin suotuisia ilmoja, vastasi vaimo.
— Taitaa leipä edeskin käsin pysytellä kohtuushinnoissa, jollei vaan mitään turmaa tule.
— Luojan vallassa on.
— Hm… olikohan se pojankin kuolema Luojan sallima?
— No kuinkas muuten? Epäilyttääkö sinua?
— Ei juuri suorastaan… mutta kyllä se vähän viskoo ajatuksia sinne ja tänne. Olisihan joutanut elää ja kasvaa, kun kerran sai syntyneeksi. Tuossa nyt on seinällä sen vaatteet, pöydällä kirjat, taulut… alituisena muistuttajana. Kun se eli, oli tämä mökki niin iloinen.
— Kyllähän se niin on. On suuri ero tämän nykyisen ja sen ajan välillä.
— Minä en tällaista käännöstä osannut ajatellakaan. Omaa sairastumistani usein pelkäsin ja pelkäsinpä hänen tähtensä kuolemaakin… mutta toisin kävi. Jaakko muutti pois ja me vanhat jäimme eloon.
— Herra sen siksi näki.