— Ai, ai, kuinka kaunis. Tulkaa katsomaan, isä ja äiti.
— Mikä se on niin kaunis?
— Tuo kulta-istuin.
Terävä katse oli luotu ylös, ruumis ei liikahtanut, silmä ei värähtänyt.
Luon silmäni mä Herran valohon, Mä näen iltatähden taivahalla, Ne Luojan töit' on, Tekons' hyvät on.
Ruumis vetäysi pari kertaa koukkuun ja ojentihe jälleen suoraksi. Kuului särähtävä hengähdys ja Metsälän Jaakko ei enään ollut elävitten joukossa.
* * * * *
Illan varjo laskihe ja levittelihe rotkoihin, metsikköihin ja takarinteille, mutta lakeilla ja ylävämmillä seuduilla vielä leikki kullanruskea päivänsäde niin leppoisana ja hyväilevänä luonnoltaan, että siitä ikäänkuin valahti tyyntymystä ja rauhaa kaikkialle.
Metsälän mökissä oli niin hiljaista. Vanha Jaakko istui takan lähellä, silmäillen ikkunaan, johon rusottavat auringonsäteet liekehtien paistoivat, peremmällä vaimo huojutteli itseään vitkalleen. Ruumiin asento oli kyyryinen, kasvoilla loisti hiljainen tyytyväisyys.
Illan suussa olivat he palanneet kotiin kirkkomatkalta, hautaamasta pikku Jaakkoa. Vanhin poika ja vanhin tyttö — molemmat jo naimisissa — olivat myöskin varta vasten tulleet kirkolle pikku veikkoa hautaan saattamaan, mutta aika ei myöntänyt pitempää yhdessä oloa. Elämän aineellinen puoli oli siksi kuuma kysymys. Kirkonmäellä heitettiin hyvästi ja erottiin omille teille.