Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän taas rupesi vaikeroimaan, että oli niin kuuma ja että janotti niin hirveästi. Äiti nouti lähteestä kylmää vettä, kostutteli pojan otsaa ja raivoa ja veti riepua lujempaan. Mutta se ei vaikuttanut kuin silmänräpäyksellisen huojistuksen. Tuskat karkasivat pian kiinni, voihkailemiset yltyivät kovemmiksi, tuskallisemmiksi.
Illalla tuli vanha Jaakko työstä kotiin. Hän säikähti ihan sanattomaksi, kun näki pojan hohtavat posket ja kuuli vihlovat vaikeroimiset.
— … Tuossa se kolmen tienoilla tuli kotiin parkuen. Sen ruumis on kuuma kuin tulen kipuna ja se tahtoo juoda ehtimiseen. Sanoo että janottaa niin kovin.
— Hm, noin äkkiä ja noin ankarasti.
Isä istahti vuoteen jalkapuoleen ja hänen teki mieli lausua pojalle jotakin hellää, lohduttavaa, mutta hän oli vielä kuin ukonlyömä. Näki heti ettei tuo ollut tavallista, helposti ohimenevää kivunpuuskausta. Poskien punerrus, taaja hengitys ja vihlova katse kyllin ilmaisivat taudin ankaruuden. Vihdoin hän sai kankeasti lausutuksi:
— Kyllä sinä Jaakko paranet… ja tulet jälleen terveeksi.
— Päätäni polttaa, vastasi poika… polttaa niin kovasti.
Ei nukuttu Metsälän mökissä sinä yönä einettäkään. Jota myöhemmälle ilta kului, sitä ankarammin tauti rupesi runtelemaan pientä potilasta sängyssä. Se reuhtoi, vierittelihe laidalta toiselle ja paiskeli kättään tuskissaan. Ja huusi vettä ehtimiseen ja käski vetämään käärettä lujemmalle otsan ympäri. Aamulla vasta vähäsen rauhottui. Vaipui ikäänkuin unentapaiseen tilaan, jolla ajalla voihkaukset tuntuvasti laimentuivat. Eikä ruumiskaan enää niin voimakkaasti reuhtonut. Tuskat muuttuivat tyynemmiksi, hiljaisemmiksi. Mutta ruusunväri liekehti poskille yhä punaisempana ja ruumiin kuumuus yhä kiihtyi. Apua ei kyetty keksimään. Se ei huolinut minkäänlaisista lääkkeistä eikä myöntynyt saunaankaan tulemaan, jota keinoa isä ja äiti hädissään ehdottelivat. Kylmä vesi oli ainoa lääke, jota tahtoi. Sitä piti olla puuttumatta saatavissa.
Seuraavana yönä se jo puheli ristiin. Kysyi isältä ja äidiltä, josko he näkivät taivaan kulta-istuinta. Kysellessä olivat huulet hymyilyssä, silmien loiste oli syvällinen, kädet ikäänkuin kurkoontuivat ylös kulta-istuinta kohden.
Sairautta kesti ainoastaan muutaman päivän. Sitte tuli niittomies. Eräänä aamuna hiljenivät voihkaukset, hengitys tasaantui ja ruusun värisen hohteen sijaan levisi poskille kuolon kalpeus. Ja katse muuttui tuikean teräväksi.