— Vastaponnistuksen, matki Jussi ylenkatseellisella äänellä… Mitä vastaponnistus auttaa? Ei tuhkaakaan siitä synny. Martta ei siedä vastaansanomista läheisyydessäänkään ja oma päänsä sillä on Klaarallakin.
— On kyllä, mutta vastaponnistuksen minä sittekin koetan tehdä.
— Koeta vaan, minun puolestani saa olla koettamatta. Se ei kuitenkaan maksa vaivaa.
— Oletko tosiaankin jo niin pehmennyt koko mies?
— No, olen ja en ole. Se riippuu siitä mistä päästä asiaa katsotaan. Näethän, etkö myönnä tunnossasi, että Klaara on sinusta herttaisin vaimo?
— Hän on enemmän, hän on suloinen… on kerrassaan naisihanteen ehyt täydellisyys.
— No niin, minun mielestäni on Martta myöskin sellainen naisten esikuva ja malli, josta viisaat miehet ovat niin paljon puhuneet. Sellainen, joka ymmärtää kaikki paikalleen, jonka silmä näkee seinän lävitse, joka huomaa jo savusta, mitä lajia puita pesässä palaa. Hänen erinomaista tarkkuuttaan ja huomiokykyään minä etupäässä kunnioitan ja jumaloitsen. Sitte hänen reippautensa ja kursailemattomuutensa. Oh, se on Martta herttaisin vaimo, kuin on milloinkaan renkimiehen osaksi tullut. Hän on juuri sellainen viisasten kivi, josta oppineet miehet ovat niin paljon puhuneet ja kirjoittaneet. Naimapuuhien ajalla minua toisinaan karmi kylmä pelko, mutta se oli lyhytnokkaisuutta. Naisväen kanssa tarvitsee joutua arki-oloihin, tarvitsee niin sanoakseni joutua nauriita paistamaan yhdessä. Sitte mies vähitellen alkaa ymmärtää, mitä tarkka ja toimellinen vaimo maksaa. Olisiko nyt viisasta ryhtyä taisteluun Martan kanssa tupakinpoltosta? Ei, sanon minä kolme kertaa. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että on tappio tarjolla. Tarvitsee keksiä jotakin sellaista, että voitto tulee taistelematta, varsin lausehen lausumatta; se on minun mielipiteeni.
Jussi nousi ylös ja lähti astelemaan aidanpanolle. En voinut oikein hyväksyä hänen pehmeyttään, vaikka kylläkin myönsin, että hän oli epäilemättä oikeassa. Martta oli sitä heikkoa lajia, joka otti voiton väkevistä. Sisään tultuani tapasin Klaaran ompelukoneen ääressä. Suuntasin oitis askeleeni piippuhyllyä kohden, sytytin savut ja otin syliini kahden vuoden vanhan Tuomo poikani. Klaara ei ollut ensin mitään huomaavinaan, mutta sitte hän lakkasi polkemasta ja virkkoi haikealla, pahoittelevalla äänellä:
— Hyi, tuopa nyt vasta ilkeätä.
— Katkesiko neula? kysyin minä viattomasti, ollen muka tietämätön, mitä hän tarkoitti.