— Niin viedään… ja minulta pääsi raskas huokaus. Näetsä, minun tuli sääli poikaparkaa.
Perhevirkistyksiä.
Jussi näytti kovin vakavalta ja huolestuneelta. Pää painuksissa silmäili hän jalkojensa väliin, kun istuimme riihen räystään alla ja keskustelimme tupakkiraittiudesta, johon Klaara ja Martta väkisin aikoivat meitä molempia pakottaa.
— Tässä olisi sentään elää tihrustettu hiljaisessa perhe-onnessa, virkkoi hän liikuttavan kaunopuheliaasti… olisi tyytyväisesti otettu illat hämärien jatkoksi, aamut päivien aluksi, mutta nytpä tuo tupakkikysymys nostaa irvikkään naamansa eteemme aivan kuin vetehinen soutajan veneen vieressä. Minä tunnen Martan luonnonlaadun? tunnen sen yhtä hyvin kuin tuon katajamäen takanamme. Martta ei ole mikään lapsellinen huitukka; mitä hän tahtoo tapahtuvaksi, sen täytyy tapahtua. Jos hän saisi älliinsä toimittaa kuun pimennyksen tällä silmänräpäyksellä, olen minä varma, että sen täytyisi käydä päinsä, huolimatta siitä, että aurinko paistaa lämpimästi ja päivä on vasta ikään kääntynyt illanpuolelle.
— Klaara on hiukkasen samaa sorttia, virkoin minä ihailevan ylpeästi… Ei sitäkään ensimmäinen vastatuuli säikäytä, eipä vielä toinen eikä kolmaskaan.
— Eipä maarkaan. Ja sepä juuri hankalinta, että niitä on kaksi; ne lyövät aina tuumansa yhteen ja…
— Mutta onhan meitäkin kaksi ja voimmehan mekin lyödä tuumamme yhteen.
Jussi vaikeni lyhyen silmänräpäyksen, katsoi sitte minuun vasemmalla silmällään, kuten nulikkana kujeillessamme, ja kysyi:
— Mitä oikeastaan tarkoitat? Mitä se merkitsee, vaikka meitä olisi viisi Klaaraa ja Marttaa vastaan.
— Minä tuumaan, että teemme lujan vastaponnistuksen ja näytämme miten…