— Aiotko sitte tehdä minut onnettomaksi tupakkihimosi tähden?
— En, en suinkaan. Sinä olet onnellinen, Jussi, minä ja Martta, me olemme kaikki onnellisia.
Aioin mennä hyväilemään häntä, mutta hän työnsi minut armottomasti luotaan.
— Minä en ymmärrä, miten hennot olla täyttämättä noin pientä ja vähäpätöistä vaatimusta. Jos olisi sinussa jälellä pienikin kipinä entisestä rakkaudesta, mutta sinä et välitä enää vähääkään minusta. Rakkaus on ollutta ja mennyttä… Oih, tämä on hirveätä.
Hän huoahti raskaasti, asetti käden varaan otsansa ja näytti niin onnettomalta, että minä syöksähdin ulos, hain kirveen käteeni ja riensin Jussin luo aidanpanolle.
Aamulla valitti hän pahoinvoipuutta, mutta ei huolinut hyväilystä eikä osanotosta minun puoleltani.
— Eihän se kuitenkaan ole todellista, virkkoi hän surullisesti. Miksi tuollaista teeskentelyä? Rakkautesi on ollutta ja mennyttä.
Olin alottanut vastaanponnistuksen urheasti. Mutta minullapa ei ollutkaan soturin kestävää luonnetta, ja senpä vuoksi taistelukuntoni vaihtui vähitellen kykenemättömyydeksi. Sodankäynti rupesi tuntumaan liian raskaalta, varsinkin kun tunsin olevani ypösen yksin, sillä Jussilta ei lainkaan riittänyt apuvoimia. Hänellä oli täysi työ torjuessaan Martan hyökkäyksiä. Koko hänen puolustuskykynsä käsittyi siihen, että hän lupasi lakata sitte kuin isäntäkin. Siten minun pehmittämiseni tuli koko taistelun keskipisteeksi.
Klaaran sodankäynti muuttui yhä uhkaavammaksi. Huoneita tuulotettiin ehtimiseen haikuttelemisieni jälkeen Klaara valitti joka ilta pahoinvoipuutta, päänkivistystä, rakkauden puutetta j.n.e. Tuo kaikki vaikutti, että rupesin pitämään itseäni pahantekijänä ja rikollisena hirviönä, joka onnettomalla tupakkihimollani tein suloisen vaimoni onnettomaksi, kotini parkulaksi ja kyyneleiden pesäksi. Uljuuteni jäännös sai lopullisen kuolin-iskun, kun Tuomo poikani eräänä taistelun hetkenä parahti itkemään äitinsä kanssa.
— Voi, kuinka me olemme onnettomia, tyynnytteli Klaara itkevää poikaa… kun ei isä meistä enää yhtään välitä, vaan antaa aina kärsiä…