Silloin viskasin piipun suustani pesän juureen ja riensin Jussin luo.
— Lakataan tupakinpoltosta, virkoin innoissani. Näetsä, olen isä ja aviomies… menköön vaikka järveen kaikki elämänilo, mutta lakata meidän täytyy.
— Sitähän minä olen aina sanonut, tuumaili Jussi maltillisesti… siinä ei auta pahan peukalokaan, meidän täytyy.
— Täytyy, täytyy, toistin minä. Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei enempi niskoitteleminen käy laatuun.
Jussi naurahti. Hän oli jo ennalta arvannut, miten taistelu päättyy..
— Mutta minä en ole vielä keksinyt mitään…
Seuraavana päivänä ja ihan viimeisessä tingassa teki hän keksintönsä.
— Tuleppa tänne, huusi hän minulle tallin vajasta. Menin hänen luokseen kallella kypärin. Salavihkaa olin onnistunut aamulla, oitis herättyäni, vetämään haikut Klaaran huomaamatta, ja haikuja vedellessä tuntui edellisen päivän innostukseni narrimaiselta.
— Me olemme pelastetut, virkkoi Jussi, hymyillen makeasti ja kavalasti.
— Elä vietäviä, huudahdin minä… Mitä oletkaan keksinyt?